Kyky oppia toimimaan muita kunnioittavasti ja oikein on moraalisen elämämme selkäranka. Moraali ei ole jotain täydellisen muuttumatonta, vaan liittyy aina ympäristöön. Jos lapsi syntyi jossain kaukaisella saarella kannibaali-yhteisöön, hän tuskin kyseenlalaisti ihmislihan esille laittoa omalle lautaselleen. Hän tuskin myöskään osasi havaita meidän ajassa olevaa, selkeää moraalista ongelmaa. Tästä syystä lapsen ei tule omaksua kritiikittömästi perinteisiin tai tottumuksiin liittyviä näkemyksiä ja sitä mihin elämässä täytyy pyrkiä. Kasvatuksen täytyy ohjata lapset myös kyseenalaistamaan ja kritisoimaan. Edellä mainitut seikat eivät tarkoita sitä, että kaikki tottumuksemme tai perinteemme olisivat hyödyttömiä uusien haasteiden kannalta, vaan sitä että ne voivat olla aina uudestaan tarkastelun ja kritiikin kohteena. Itsetutkiskelu ja yhteisön pohdinta eivät tarjoa totuutta, vaan välineitä moraalimme kehittämiseen.
Parhaimmillaan moraalisuus on luovaa toimintaa, joka perustuu kokemuksesta oppimiseen, sekä päämäärien ja keinojen harkitsemiseen. Kasvatuksen tulee tarjota kokemusjatkumossaan vastauksia lapsen kysymyksiin millaista elämää me haluamme elää ja millaista maailmaa me haluamme rakentaa. Lapsi löytää vastauksia näihin kysymyksiin vain tutkimalla omia tekojaan ja altistamalla itsensä yhteistoimintaan. Kaikella ihmisten toiminnalla on moraalisia ulottuvuuksia, jos me tarkastelemme toimintaa oman minuuden ja maailman muuttumisen näkökulmasta. Eikö meillä silloin ole vastuu kasvattajina tarjota näitä tarkastelumahdollisuuksia säännöllisesti ja pyrkiä liittämään toiminta osaksi koko maailmaa? Kehollisen-tiedollisen itsetutkiskelun avulla lapsi nimenomaan saa fyysisen kosketuksen siihen, mistä minuus kehkeytyy kokemuksessa ja henkisen yhteyden siihen miten kokemus on liitoksissa maailmaan.
Jos lapsi oppii tutkimaan itseään holistisesti ja kriittisesti, hän kykenee tutkimaan perusteellisemmin myös tekoihinsa liittyviä arvoasetelmia.
Meillä ei ole olemassa absoluuttisia päämääriä, joiden avulla voimme suunnata toimintaamme. Mitkään ihmiselämälle asetetut päämäärät eivät ole itsestään selviä ja muuttumattomia. Vasta omista haluista, tottumuksista ja yhteisesti jaetuista merkityksistä nousevat toimintapyrkimykset tekevät joistain tietyistä ilmenevistä asioista päämääriä. Meitä pelottaa luopua absoluuttisista päämääristä elämässä, sillä pelkäämme itseämme — me luulemme ihmiselon ajautuvan merkityksettömään kaaokseen ilman ihanteita ja kontrollia. Kun uskallamme omaksua kokeellisen asenteen elämään, päämäärämme kehittyvät toimintamme ja itsetutkiskelumme avulla päämäärämme korjaantuvat, täsmentyvät tai jopa muuttuvat kokonaan. Yksilön on lähes mahdotonta luoda pysyviä, moraaliseen harkintaan liittyviä päämääriä nykyisessä länsimaisessa yhteiskuntamuodossa. Me olemme jo osa yhteiskunnan kapitalistista päämäärää, jota hallitsee yhä rikkaampi ja pienempi joukko ihmisiä.
Vain uudella tavalla tutkia omaa ajatteluamme ja yhteisömme toimintaa, voimme muuttaa moraalisen harkintamme kokemuksesta oppimiseen perustavaksi, luovaksi ja elämää ylläpitäväksi toiminnaksi.
Moraalisten päämäärien ja keinojen tilannesidonnaisuus ja jatkuva muuttuminen toiminnan edetessä. Keino on väliaikainen päämäärä, kunnes se saavutetaan. Lasten luovassa yhteistoiminnassa esimerkiksi jonkun moraalisen päämäärän saavuttaminen luo uuden päämäärän ja siihen etsitään yhdessä keinoja, joista tulee aina väliaikaisia päämääriä. Asiat kytkeytyvät jatkuvasti toisiinsa. Kasvatuksen tehtävä ei ole ennustaa päämääriä tai rajoittaa päämäärien ja keinojen vaihtelua, vaan tutkia päämäärien ja keinojen tilannekohtaisia suhteita. Me pysähdymme yhä uudestaan miettimään, miten päämäärämme ja keinomme kykeytyvät yhteen. Tämän moraalisen harkinnan syventäminen muuttaa syvällisesti myös kokemusta.
Reflektiivisen, sokraattista menetelmää käyttävän ja kehollisen kasvatuksen avulla lapsi oppii käymään mielikuvituksessaan ja harkinnassaan läpi sitä, mitä hänen toimintansa voi aiheuttaa hänelle itselleen, toiselle ihmiselle ja ympäristölle. Rehellinen ja itsepetosta välttävä itsetutkiskelu auttaa lasta ymmärtämään mahdollisimman tarkasti millaisia syy-seuraussuhteita kulloinenkin toiminta sisältää. Aito moraalinen harkinta auttaa häntä kuvittelemaan, millainen henkilö hänestä tulee valintojen seurauksena millaiseksi hänen valintansa muuttaa maailmaa. Jokainen valinta vahvistaa olemassa olevaa minää ja muokkaa tulevaa minää, jokaisen valinnan ollessa risteys. Kun ihminen omistautuu valintojen jälkeen kulkemaan valitsemallaan tiellä, hän alkaa ymmärtää millaiseksi ihmiseksi hän haluaa tulla. Hänelle syntyy päämäärä, johon suunnatessa ihminen joutuu yhä uudestaan uusiin valintoihin.