Me kaikki olemme temperamentiltamme erilaisia ja meillä on erilaiset perimät sekä sosiaaliskulttuuriset taustat. Jotkut meistä tuovat lähtökohtaisesti itseään enemmän esille kuin toiset, osalle hiljaisuus on tärkeää vastapainoa. Jotkut tarvitsevat toimintaa, joka aktivoi, osa meistä tylsistyy nopeammin kuin osa. Nämä tekijät ovat usein jo syntymästämme saakka meissä. Kasvattajamme antoivat perimässä tulleille ominaisuuksille peilin, josta me näimme olimmeko hyväksyttyjä sellaisina kuin olemme.
Jos me emme ole saaneet lapsuudessa psykofyysisille tarpeillemme tyydytystä, näkyy sen puute tänään toiminnassamme.
Opimme tukahduttamaan ja peittelemään tunteita sekä käytöstämme, jotta vanhempamme olisivat olleet tyytyväisempiä käytökseemme. Esimerkiksi vihantunteemme tai suruntunteemme, jotka olisivat olleet elintärkeitä omien rajojemme ja itsemme puolustamisessa, eivät olleet välttämättä sallittuja yhteisössämme. Jos niiden näyttäminen johti muiden vihaan, rangaistuksiin tai kasvattajiemme hyljeksintään, opimme säilömään tunteemme ja näiden säilöttyjen tunteiden kautta saimme ensimmäiset uskomuslauseemme: minulla ei ole oikeutta näyttää tunteitani, en saa näyttää omaa tahtoani, en saa tuntea mitä tunnen. Vaikka osa meistä löysikin myöhemmin teini-iässä kapinoinnin, se ei pystynyt poistamaan sisälle jääneitä tunteita. Tämä vaillinaisuus persoonassamme näkyy juuri tänäänkin erilaisina suojamekanismeina ja siksi meidän on vaikeaa nähdä muut ihmiset meidän kokoisina.
Olemme saaneet lapsuuden kokemusten kautta tavan katsoa maailmaa ja nähdä tapahtumat uskomustemme läpi — niin hyvässä kuin pahassa.
Kun meillä on omien lapsuuden kokemustemme takia vaikeuksia saada kontakti omiin tunteisiimme, kadotamme yhteyden muihin, emmekä koe myötätuntoa, joka on avain muiden syvälliseen ymmärrykseen.Kohdatessamme ilman myötätuntoa, negatiivista tunnetta resonoivan tilanteen, voimme kieltää itseämme näyttämästä tunteita, olemme tahdittomia sanoissamme, keksimme kiertoteitä pois tilanteesta, tai yritämme jollain ulkoisella asialla korjata aiheutetun tunteen. Jos taasen saamme yhteyden omiin tunteisiimme, voimme pysähtyä tilanteen ääreen, lohduttautua kuuntelemalla itseämme, käymällä oman osuuden läpi ja etsiä rauhoittumisen jälkeen ratkaisua. Oman lapsuuden tutkiminen ei ole vain lapsuutemme tapahtumien tutkimista, vaan itsetutkiskelun avulla saamme käsityksen saamamme kasvatuksen arvoista tai niiden puuttumisesta. Vaikka meissä on geeniperintönä ilmeneviä erityispiirteitä, kasvuyhteisön vaikutus todistaa kasvatuksen roolin tärkeäksi. Saadessamme ymmärrystä lapsuudestamme, voimme saada kyvyn ymmärtää itseämme ja kasvatustapaamme.
Elämä tuo meille kriisejä ja osuu kipupisteisiin, joista selviämme ilman romahdusta, jos tunnemme itsemme riittävän hyvin ja osaamme kertoa tunteistamme.
Lapsuudessamme opittu suojamekanismi on kuitenkin usein aktiivinen ja estää meitä ryhtymästä pelottomaan itsetutkiskeluun tai rehelliseen kommunikointiin — meistä tulee aikuisina ”lapsia”, jotka eivät halua tuottaa ”vanhemmilleen”, eli läheisilleen uutta pettymystä, koska eivät halua kokea samoja epämiellyttäviä lapsuuden tunteita enää uudestaan. Oman lapsuutemme ahdistuneisuuden kohtaaminen tai vanhempiemme arvosteleminen voi olla joillekin meistä niin raskasta ja epämiellyttävää, ettemme tee sitä ollenkaan tai kiellämme sen myös muilta. Uskottelemme menettävämme identiteettimme, jos kohtaamme menneisyytemme, joten valitsemme ennemmin valheen. On itsestään selvää, että yrittäessämme puhua asioista, koemme samaa syyllisyyttä ja paljastumisen pelkoa, joita koimme lapsena yrittäessämme puhua meille vaikeista asioista. Meitä voi helpottaa sen oivaltaminen, ettei itsetutkiskelumme tarkoituksena ole löytää syyllisiä, vaan etsiä parempi ymmärrys omaan itseemme ja tapaamme kasvattaa.