Ymmärrän, että tarvitsen toista ihmistä, mutta vain minulla on avaimet oman elämän ratkaisuihin. Siksi aloitin vuosia sitten projektin itseni parissa. Olen kirjoittanut satoja sivuja itsetutkiskeluja, lukenut itsehoito-oppaita, käynyt erilaisilla kursseilla, meditoinut, joogannut, puhunut asiasta aina, kun vain olen löytänyt sopivan paikan dialogille (uskon, että ne olivat usein monologeja, sillä olin niin innostunut aiheesta). Olen saanut heittäytyä penkomaan kaikkea mahdollista itsestäni. Yritin pysyä nöyränä, vaikka se oli kasvavan helpotuksen tunteen edessä yhä vaikeampaa. Sain uusia ihmisiä elämääni, jotka ymmärsivät omien kokemustensa kautta minua. En voinut lopulta käsittää, miten vähäinen käsitys minulla oli siitä, mitä minä halusin tehdä tai olla.
Oli vaikeaa hyväksyä kulkeneensa keisarin väärissä vaatteissa koko elämänsä.
Lopulta matkat ulkomaille veivät minut yksinäisyyteen ja eristivät minut vanhoista kotikuvioista. Sain etäisyytt ja aloin kirjaimellisesti hengittää eri tavalla. Ymmärsin, etten voinut pelkästään asioita ajattelemalla saada asioita selväksi. Minun oli saatava ennemmin tilaa ajatuksille. Voimme kuvailla tapahtumaa musiikin termeillä: Ilman intervallia ei ole ääntä. Ilman toista ihmistä ei ole dialogia. Ilman taukoa ajatuksissa, ei ole taukoa ajatuksista
Olin kuullut aikaisemmin useasti itsensä kuuntelemisen tärkeydestä – itseään piti kuunnella hiljaisuudessa. En ymmärtänyt, sillä miten olisin voinut kuulla itseäni, jos olisin ollut hiljaa. Nämä olivat täydellisen vaikeita käsitteitä, mutta päätin kokeilla jotain muuta. Istuin ensimmäistä kertaa 10 minuutiksi elämässäni ja myönnän olleeni hyvin pettynyt. Se oli puuduttavaa, tylsää, pääni säksätti koko ajan jotain häpeällisen jonninjoutavaa. Luin kuitenkin lisää asiasta ja sain tietää, että muut olivat kokeneet samalla tavalla. Istuin sitkeästi ja useita kertoja, kunnes ensimmäisen kerran ajatuksiini tuli tauko. Ehkä muutaman sekunnin mittainen, ehkä ei, mutta tauko kuitenkin. Olin sanut kiinni tyhjyydestä. Hehkutin kokemustani muille ihmisille, jotka pää kallellaan ihmettelivät asian merkityksellisyyttä. En välittänyt, sillä olin käyttänyt omaa avaintani ensimmäistä kertaa elämässäni. Sen oven takana oli aavistus mielenrauhaa ja intuitio.
Joogan ja päivittäisen meditaation avulla aloin saada pidempiä taukoja ja ymmärsin hitaasti, että useat asiat, joita olin pitänyt ehdottomina näyttäytyivät eri taukojen jälkeen eri valossa.
Kantin mukaan oliot eli ilmiöt ovat transendetteja (ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella), joista mieli rakentaa tietoisuuden omien ehtojensa mukaan. Uskon kokemukseni mukaan, että juuri monet mysteereinä pitämistäni asioista olivat rakentuneet omien ehtojeni mukaan. Olin tehnyt monista eliöistä eli ilmiöistä omanlaisia totuuksia ja suurimmat ehtoni olin asettanut oman itseni rakentumiselle. Minulla oli ollut hyvin ristiriitainen käsitys itsestäni ja siitä mitä oikeasti haluan. Useimmat haluistani olivat syntyneet epävarmuudessa ja niiden perässä juokseminen ilman ajatusten taukoa oli saanut minut epätoivoon. Itsepetosta oli ollut vaikeaa huomata itse, mutta mahdotonta se oli ollut silloin, kun siihen ei ollut antanut edes mahdollisuutta.
Aloin reflektoida, pysähtyä ja hengittää.
Jooga vei hiljalleen fyysiset kivut pois ja sain keskittyä henkiseen puoleen. Tein itselleni rutiineja, joissa annoin ajatuksilleni aikaa. Aloin tehdä empiirisiä tutkimuksia elämästani. Pysähdyin hyvin monen asian äärelle ja mietin, miten ja miksi kyseinen asia liittyi haluuni toimia ihmisenä. Totuudellisuus alkoi muodostua keinoksi, kun samalla siitä tuli pyrkimys. Ymmärsin, että jos aina vain reagoisin asioihin ja käyttäisin korjaavaa katumuksen jälkiosaa, en voisi muuttua — olettaen että muutos olisi ollut edes mahdollista. Ymmärsin, että aistit ja ennakkokäsitykset olivat vain osa minuuteen liittyvän mysteerin kokemista. Tarvitsin itselleni työkaluja käsitellä asioita jälkikäteen — niin kuin Kant toteaa kokemus a posteriori. Elämästä alkoi vasta tässä vaiheessa tulla matka (taas yksi latteus, jota en ennen ollut ymmärtänyt), jonka käänteistä minä itse olin, ainakin suurimmaksi osaksi vastuussa. Minulle alkoi hiljaisuudessa ja kokemuksia reflektoimalla kyky pohtia syy-seuraussuhteita jo ennen tekoja. Edelleen joudun käyttämään välillä korjaavaa jälkiosaa, sillä lapsuuteni ja eletyn elämäni tottumukset ovat niin voimakkaat. Joskus näen edelleen vasta jälkikäteen hyväksi aiotun teon todelliset seuraukset. Olen onneksi oppinut pyytämään anteeksi, sillä olen antanut itselleni anteeksi riittävän monta kertaa.
Juuri tänään olen siinä käsityksessä, että minussa on olemassa minä, joka seuraa tapahtumia.
Minussa on siis tietoisuus, johon kokemusteni arvo tallentuu ja sitten minulla on itsetietoisuus, jonka avulla pohdin tietoisuudesta syntyneiden halujen arvoa. Koen itseni vain tässä ajassa, joka perustuu kaikkiin havaintoihini. Aina kun olen menneisyydessä tai tulevaisuudessa, menetän yhteyden tähän hetkeen. Jään silti aina mysteeriksi itselleni, sillä tulevaisuuteen tai menneisyyteen helposti harhaileva mieleni ei koskaan pysty ymmärtämään itseään kuin tässä ajassa. Tämän itseni mysteerin selvittämistä jatkan edelleen. Joka ainoa päivä.