Lapsuus on aina sitä, että kuuluu johonkin ja on riippuvainen jostain. Sen lisäksi että lapsi on riippuvainen osastaan lähiyhteisöissä, hän on riippuvainen yhteydestä itseensä tai johonkin suurempaan. Joka ainoa meistä on käynyt tiedostaen tai tiedostamatta dialogia siitä, mihin suurempaan olemme yhteydessä. Jollekin yhteys on luonto, elämä, jumala tai universumi. Useimmat lapsista ja aikuisista kokevat jonkun suuremman voiman läsnäolon ja uskovat sen olevan myös rakastava. Usko siihen on hämmästyttävän universaalia, eikä välttämättä johdu vain sosiaalisaatioomme liittyvästä uskonnon asemasta. Itsekin koen yhteyden korkeampaan voimaan, vaikka en olekaan sen yhteyden avulla liitoksissa mihinkään uskonnolliseen ryhmittymään.
Lapsuudessa äitini istui usein kerrossänkymme vieressä ja luki meille iltarukouksen. Lausuin sen äidin mieliksi, enkä oikein ymmärtänyt mitä tai ketä minun olisi pitänyt rukoilla. En muista saaneeni suurempaa kannustusta pohdintoihini, tai asiasta keskustelemiseen, saati omien käsitysteni julkaisemiseen. Rukouksesta tuli lapsuudessa hiljainen suoritus ja aikuisuudessa ateismista ja rukoilemattomuudesta tapa kapinoida elämän epäreiluja olosuhteita vastaan – pidin ateistina paradoksaalisesti jumalaa vastuussa koko sekasotkusta. Lapsena minua pyydettiin rukoilemaan asioiden toteutumisen puolesta, jotka eivät sitten kuitenkaan toteutuneet. Asioita ei tapahtunut, vaikka kuinka rukoilin.
Käännyin lopulta pettyneenä jumalaa vastaan ja aloin ylenkatsoa jokaista tunnustuksellista kristittyä tai muuta uskontokunnan edustajaa.
Perheemme kommunikaatio uskonnosta oli jähmeää ja dogmaattista — isä kielsi jumalan, äiti uskoi siihen ilmeisen sokeasti. Uskonnon avulla ei käsitelty normaaliin arkeen liittyviä hengellisiä asioita, keskustelu ei ollut eklektistä tai muita uskontoja kunnioittavaa. Koin uskonnollisuuden vankilaksi, jossa pilvissä asuva jumala seurasi jokaista liikettäni ja antoi tarvittaessa rangaistuksen. Kun minulla ei ole ollut syntynyt yhteyttä mihinkään hengelliseen olentoon tai käsitykseen, minun piti alkaa jäljittelemään hänen tekojaan itse. Minulle syntyi lapsuuden pelkojen ohjaamana harha kaiken hallitsemisen tärkeydestä ja yhteisön maskuliinisen käyttäytymismallin mukaan toksisesta miehisyydestä, itsekkyydestä ja vahvuudesta tuli tapoja selvitä elämästä. Minuun kasvoi virheellinen käsitys siitä, että vain sellainen elämäntapa sammuttaisi jatkuvan, jo lapsuudessa syntyneen janon hengellisyyteen.
Halusin irrottautua häpeää aiheuttavasta perheestäni ja elää täysin vapaana, olematta kenenkään tai minkään lapsi.
Lopulta täysin uupuneena ja vuosikymmenet karkuun juostuani pysähdyin ja kysyin itseltäni: Jos et ole perheesi lapsi, kenen lapsi sinä olet? Tiesin, että minun oli löydettävä lapsi sisältäni, joka esitti tuon kysymyksen. Oli vaikeaa vastata kysymykseen väsyneenä aikuisena, joten minun oli alettava etsimään vastauksia lapsuuden unohdettuihin kysymyksiin. Halusin vihdoin tietää kuka minä olen ja mitä minä haluan. Minun oli löydettävä vastaukset itse, sillä ympärilläni olevat aikuiset eivät pystyneet siihen. He kertoivat kyllä monisanaisesti mikä minun elämässäni oli heidän mielestään tärkeää: työpaikka, raha, status, eläkesäästöt, vakuutukset, yhtiövastikkeet ja lainan takaisinmaksukyky. Vain harvat heistä sanoivat, että tietenkin minun on syytä etsiä vastauksia, me kyllä autamme. Vain harvat heistä antoivat henkisen suostumuksensa kadotetun lapsuuden idean etsimiseen.
Lähdin kuitenkin matkaan, niin kuin kapinallisen jossain vaiheessa kuuluukin todetakseni muutaman vuoden etsimisen jälkeen: en ole elämästäni yksin täysvaltainen. En pysty millään yksin löytämään kadotettua ideaa, määräämään yksin kohtaloani, enkä varsinkaan yksin pelastamaan omaa tai koko muuta maailmaa. Aloin hitaasti ymmärtämään suuremman voiman läsnäolon — joka minulle tarkoittaa nykyään tietoisuutta kehostani, itsestäni, toisista ihmisistä sekä yhteydestäni suurempaan voimaan, jota voin halutessani kutsua jumalaksi liittämättä käsitettä kuitenkaan minkään uskontokunnan dogmeihin. Ymmärsin vihdoin rajallisuuteni, jonka olin vapaudenkaipuussani, itsekeskeisyydessäni ja kaikkivoipaisuudessani unohtanut. Sain elämäni muuttuessa vahvemman yhteyden itsetietoisuuteen, jolla on minun kokemuksen mukaan ainoa todellinen valta saada ajattelustani muitakin puolia esiin, kuin vain omaa etuani ajavat. Näin itseni ensimmäistä kertaa lapsena ja osana tätä kaikkea, enkä tehnyt sitä vain paetakseni tai pienentääkseni vastuuni määrää, vaan pystyäkseni myöntämään todellisuuden sellaisena kuin se on. Sain vihdoin luvan pitää siitä lapsesta huolta, joka oli jäänyt iltarukouksien jälkeen unettomana sänkyyn pyörimään.
Ymmärsin, että tärkein asia, jonka itselleni voisin antaa, olisi myötätunto.
Minun oli tämän lupauksen velvoittamana kerrottava lempeästi itselleni, että maailma olisi arvaamaton, emmekä me välttämättä saisi sitä mitä halusimme. Maailman mittasuhteet ylittivät ymmärryksemme niin valtavalla tavalla, ettei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä se ja tehdä oma osuutemme. Me emme koskaan pystyisi näkemään tulevaisuutta, tai ymmärtämään avaruuden rajattomuutta, mutta tiesimme sen olevan totta. Oma maailmani näyttäytyi vihdoinkin samanlaisena kuin universumi — epämääräisenä mutta todellisena ja alati valmiina lipsahtamaan käsityskykyni otteesta.