Kuolemanpelko on normaali asia, jonka mekaniikkaa varmasti jokainen lapsi kokeilee jossain vaiheessa. Kuolemaa kuuluu pelätä ja välttää, sillä se kuuluu meidän elämän säilyttämisen voimaan. Kun lähes vastasyntynyt lapsi näkee matelevan käärmeen, hän pelästyy. Niin syvälle genetiikkaamme on piirtynyt elämää suojeleva reaktio. Kuolleen näkeminen ei kuitenkaan aiheuta lapselle samaa reaktiota, joten kyse on sosialisaation tuottamasta rekatiosta. Me pelkäämme usein sitä, mitä me emme ymmärrä ja silloin puhutaan psykologiasta. Joillakin ihmisillä kuolemanpelko on niin voimakasta, että voidaan puhua neuroottisesta suhtautumisesta elämään — ihminen pelkää elämää kuollakseen. Neuroottinen kuolemanpelko liittyy usein ylisuojelemiseen sekä kontrollointiin, jonka takia lapsi ei ole saanut riittävästi kokeilla elämänsä tai pelkonsa rajoja. Kuolema on ollut tabu, josta keskustelua on ollut parempi vältellä. Vanhemmat ovat voineet uskoa, ettei kuolemasta kannata puhua, jottei lapsi ala liikaa ajttelemaan asiaa. Tämänlainen suhtautuminen on kaikkien vahingollisinta lapselle — usein kuolemaan liittyvät pelot ja pohdinnat ovat nimenomaan ehdottomasti otettava esille. Vain asioista ja tunteista puhuminen lievittää lapsen pelkoja. Sama puhumisen mekaniikka toimii myös kuolemanpelon neuroosista kärsiville aikuisille: meidän kaikkien on saatava puhua peloistamme, muuten niistä tulee päämme sisällä totta.
Oman kuolemanpelon hyväksyminen ja ymmärtäminen on vaatinut vuosien uhmakkuuden, itsessä virtaavan elämän halveksunnan ja lopulta lähes kuolemaan johtaneen mielentilan.
Vasta näiden kokemusten jälkeen olen ollut valmis tarkastelemaan itseni ja läheisteni kuolevaisuutta ilman kulttuurini ehdollistumia. Olen oivaltanut, että hyväksymällä oman kuolevaisuuteni, minulla on mahdollisuus nähdä elämän ja hengellisyyden arvo elämässäni. Kyse ei olekaan enää elämän loppua odottelevasta uskonnollisuudesta, vaan elämän ikuista jatkuvuutta arvostavasta elämäntavasta. Usein meidän kuolemankäsityksemme ja pelkomme liittyvät siihen, miten kuolema on meille esitelty. Jos se esitellään meille kulttuurissa, viihteessä ja kasvatuksessa vain kaiken päättävä tragediana, me emme koskaan ymmärrä sen merkitystä elämälle. Kuolema on kiistattomasti tragedia sosiaalisesti ja sen surulla on merkitys jokaiselle yksilölle, mutta samaan aikaan meidän olisi hyvä nähdä sen arvo elämälle. Se ei ole musta ja ikuinen kuoppa, johon ihminen joutuu kärsimään. Sellaiseksi se muuttuu vain pelkojemme takia, joiden alkujuuret ovat kulttuurissamme ja kasvatuksesssamme.
Jooga ja meditaatio ovat erilaisia tapoja hyväksyä rajallisuuteni.
Joogan avulla voin tuntea oman kehollisuuteni rajat ja kokea elämän tuomia fyysisiä sekä henkisiä tuntemuksia eri ruumiinosissani. Tunnen myös vanhenemisen ja koen sen kinestiikassani — en ole enää niin joustava kuin joskus lapsena olin. Joogan avulla voin ymmärtää, että keho on kerännyt tietoa ja jossain vaiheessa minun on luovuttava tuosta tiedon ja tunteiden kantajasta. Sen ymmärtäminen antaa mahdollisuuden luopua ikuisen nuoruuden harhasta ja ymmärtää elämän rajallisuus — minun kehoni kuolee joskus. Meditaation avulla olen saanut etäisyyttä kehooni ja ymmärtänyt, ettei elämä ole sama kuin identiteettini. Elämä on ikuista ja kiertää täällä aina toisesta elämän manifestista toiseen. Identiteettini ei ole sama kuin sielu, vaan kuljetun elämän kantamo, jossa viiteen aistiin perustuva havaintokykyni, temperamenttini ja kasvatukseni ovat ohjanneet minut halujen ja toiveiden perusteella keräämään tietetynlaista informaatiota. Tästä kaikesta on muodostunut tietoisuus ja itsetietoisuus, jonka avulla säätelen elämäni toimintoja. Saadessani ymmärryksen tietoisuudesta ja siihen liittyvästä itsetietoisuudesta meditaation avulla, minullle on avautunut kuva ikuisesti jatkuvasta elämästä, jossa kuolema on vain hetki — niin kuin saippuakuplan hajoaminen. Tietoisuuteni on rajatonta, eikä jää tähän kehoon.
Useat kokemukset ovat todistaneet minulle, että mieleni voi liikkua eri paikkaan kuin kehoni.
Tämä on yksinkertainen, omaa kokemukseen perustuva todiste siitä, että sieluni voi jatkaa muualle ilman kehoani. Lopulta kyse on kokemuksesta huolimatta uskosta, sillä vaikka olen saanut kokemuksia tietoisuuden laajenemisesta, ei minulla ole kokemusta kuolemasta. Ennen meditaatio-harjoituksia minun oli vaikeaa millään tasolla hyväksyä jälleensyntymisen teoriaa. Miten ihminen muka voi elää ilman muistoja seuraavassa elämässä? Tähän ei kenelläkään ole vieläkään tyhjentävää vastausta, mutta joogafilosofian mukaan ihmisellä on monta elämää, eli ihminen voi syntyä aina uudelleen. Ihmisen muisti ei kuitenkaan seuraa ihmistä, sillä muisti on aina liitoksissa tilaan ja aikaan. Jos ei ole aikaa, muisti ei voi tarttua mihinkään. Tietoisuus-harjoituksissa on usein kyse tuon ajan häviämisestä — ihminen kadottaa hetkeksi ajantajun, eli laajentaa tajuntaansa ajan ulkopuolelle. Tämän yksinkertaisen filosofian ja kokemusten perusteella joogit ovat perustelleet, että ihmisellä on monta tietoisuutta, joista yksi aktivoituu vain yksi elämä kerrallaan. Elämän aikana on kuitenkin mahdollista saada tietoa aikaisemmista elämistä, puhutaan että jotkut joogit pystyvät näkemään monet eri elämiensä vaiheet kirkkaasti. En tietenkään voi allekirjoittaa uskoon liittyviä asioita tietona, mutta itselleni tämä filosofia on lohdullisempi kuin lapsuudessani ja koulussa opittu käsitys kuolemasta. Loppujen lopuksi tässäkin asiassa on kyse siitä, mihin itse haluaa uskoa — kuoleman arvoon eri elämien välissä vai koko elämän lopullisesti päättävään auktoriteettiin.