Tietoyhteiskunnan, kilpailun, arvioinnin ja kapitalismin paineessa me voimme silti ottaa kasvatukseen kuuluvan vastuun. Tavoitteena ei ole palata kehityksessä kivikauteen, sillä teknologinen kehitys on tehnyt elämästä osittain helpompaa ja helpommin hallittavaa. Lapsi ei ole kuitenkaan markkinatalouden tai teknologian jatke, joten siksi meidän on kohotettava rakkaus kasvatuksen ylimmäksi arvoksi. Kommunikaation ja itsetutkiskelun kokemusten kautta meidän on lapsen etsittävä yhä omistautuneemmin vastauksia kysymyksiin kuka hän on, mitä hän haluaa? Lapselle on annettava mahdollisuus löytää elämäntarkoitus ja merkitys, sillä ilman niitä hän ei usko elämään, vaan hedonistiseen ja kertakäyttöiseen tapaan elää — päihteisiin, viihteeseen ja kulutukseen. Yhteiskunnan autoritaarisen, tuloskeskeisen, arvioivan ja kilpailevan tiedonsiirtojärjestelmän on astuttava sivuun ja tilalle on tultava yksilön kasvua tukeva, yhteisöllinen humanismi. Me haluamme kasvattaa kokonaisia ihmisiä, emmekä tottelevaisia robotteja.
Rakkaus ei ole viihdeteollisuuden luoma illuusio, vaan tekoihin, luottamukseen ja vastavuoroisuuteen perustuva voima, jota tunteet välittävät ja vahvistavat.
Rakkaus on jokaisessa lapsessa. Se on lapsen sielun kaipuuta ykseyteen ja yhteyteen. Itsensä rakastaminen ei ole narsistista individualismia tai epäeettistä egoismia, vaan hyve ja se lisää rakkauden tunnetta muita kohtaan — yhteisön kommunikaatiossa ja toiminnassa se ilmenee vastuullisina tekoina sekä sanoina. Itsensä tunteminen ja hyväksyntä ovat lapsen suurinta rakkautta. Useimmiten se ei ilmene vahvana tunteena, vaan yksinkertaisesti voimakkaana haluna elää. Lapsi ei kuitnekaan pysty rakastamaan, jos hän ei uskalla olla rehellinen itselleen tai toiselle. Jos lapsi on vakuuttunut omasta paremmuudestaan tai huonommuudestaan, hän menettää mahdollisuuden ehdottomaan rakkauteen ja rohkeuteen elää.
Pelottomuus ei tarkoita rohkeutta elää maailmaa valloittaen tai seurauksista välittämättä, vaan kykyä toimia pienissä asioissa oikein, pelosta huolimatta.
Pelon voittaminen ei tarkoita sitä, että lapsi aina onnistuu valinnoissaan, vaan helpottaa realistisemman kuvan saamista mahdollisuuksista ja kyvyistä tekojen avulla. Jos lapsi ei ole koskaan uskaltanut kohdata pelkojaan, hän ei voi tietää rohkeuden aiheuttamia tuntemuksia. Kasvattajan vastuulla on antaa lasten keskustella pelosta, sillä hän voi kohdata tunteet parhaiten muiden avulla. Mitä avoimempaa ja rehellisempää kommunikaatiomme yhteisössämme on, sitä rohkeampaa lasten toiminta on ja sitä aidompana hän näkee itsensä.
Itsensä ja toisen kohtaaminen rakkaudessa, vapaudessa ja tietoisuudessa on tärkein tie ihmisenä kasvamisessa.
Ihmiseksi kasvu edellyttää siten aina muita ihmisiä ja ihmissuhteita — tällä tiellä meidän on mahdollista tulla sellaiseksi kuin olemme. Voimme lopulta muuttaa vain itseämme ja siksi hyväksynnän aikaansaama muutos alkaa meistä. Rakkaus on ykseyttä itseen ja muihin, jonka suurimpana esteenä ovat vapautta rajoittavat pelon, häpeän syyllisyyden tunteet. Meidän on saatava kuva vahvuuksistamme ja heikkouksistamme, jotta voimme hyväksyä itsemme kokonaisina ihmisinä — se on oikeaa nöyryyttä. Rakkauden avulla voimme kokea vapauden ja nähdä elämän mahdollisuudet. Moralisointi tai loputtomat säännöt eivät auta lasta kasvamaan. Me kyselemme, kuuntelemme, katselemme ja tutkimme, kunnes tiedämme olevamme oikeiden asioiden äärellä: ”Minä riitän, olen rakastettava, olen tyytyväinen, olen viisas, olen kaunis, minulla on oikeus onneen, minä olen rakastettu, teen ja saan tehdä virheitä, ansaitsen onnen, voin olla oma itseni, voin sanoa mielipiteeni, saan tuntea eri tunteita, voin asettaa rajoja, minä onnistun, elämä on tänään helppoa.” Näillä lauseilla ja niiden resonoimilla ajatuksilla lapsi saa mahdollisuuden ohjautua kohti universaalia rakkautta, jonka kohteena ei ole enää vain tarkoin määritelty kohde, vaan parhaimmillaan koko elämä.