Olen ollut kerran elämässäni sairaalassa todistamassa kehon muuttumista ruumiiksi. Huonetta hallitseva suru oli käsin kosketeltavaa, koska elämän ja kuoleman välinen kamppailu päättyi elämän häviämiseen kehosta. Elämän suojaksi ja tueksi rakennettu kuori menetti nopeasti merkityksensä ja sen sisällä olleesta elämästä jäi vain muistoja paikalla olleiden tietoisuuteen. Kuolemaksi määrittelemämme tapahtuma manifestoi elämän päättymisen, kyseisen ihmisen tietoisuuden sammumisen ja ainutkertaisuuden, paljastaen kehomme tarkoituksen – se toimii ajattelevana, toimivana ja tuntevana subjektina sekä objektina vain niin kauan kuin siinä on elämää.
Meistä kukaan ei voi kiistää, etteikö ihminen olisi kehollinen eliö.
Kehomme on itse asiassa eräs luomakunnan hienoimpia ja monimutkaisempia saavutuksia, jonka äärellä olemme edelleen hyvin ymmällämme. Me osaamme tieteen avulla selittää joitakin kehomme toimintoja aukottomasti, lähes solutasolle vieden, mutta useimpien ilmiöiden edessä älykkyytemme ei riitä tulkitsemaan sen tarkoitusperiä. Kehomme on siis mysteeri ja tämän tuntemattoman edessä moni meistä tyytyy seuraamaan sivusta ottamatta sen enempää vastuuta. Voimme tyytyä ajattelemaan, että jos lääketiede tai tiede ei pysty ratkaisemaan kehollista ongelmaamme, miten meillä voisi olla siihen mahdollisuus. Meidän voi olla vaikeaa ymmärtää, että kun me toimimme väärin kehoamme kohtaan, se kertoo vastauksen tuntemuksillaan ja olemuksellaan– vatsavaivoilla, raskailla olotiloilla, huonolla ryhdillä, epätasapainoisella kävelyllä, tai kroonisilla kivuilla. Elämme aistiemme kautta holistisesti, jossa kaikki kokemuksemme suodattuvat jollain tavalla kehomme kautta. Elämämme tapahtumat varastoituvat kehoon, joten voimme puhua tässä yhteydessä ”kehollisesta tietokoneesta”.
Joskus kehomme sanoo yhtä ja mielemme toista. Voimme tehdä yksinkertaisen testin ja ajatella jotain tiettyä henkilöä elämässämme. Me saamme ehkä muistimme kautta informaatiota kyseisestä henkilöstä, mutta kehomme antaa lopulta sen todellisen tunteen, jota meidän on ehkä vaikea kuvailla sanoin. Joku ihminen vaan tuntuu jotenkin sellaiselta. Ehkä hetken kuluttua löydämme oikean sanan, mutta ensin se on vain kehomme tuntemus tuosta henkilöstä. Kyse ei ole niinkään selkeästä tunteesta (viha, rakkaus, inho, myötätunto jne.) vaan ennemminkin jostain epämääräisestä kehollisesta tuntemuksesta, jonka saamme ajatellessamme tuota henkilöä. Tällainen havainnointi on mahdollista saada kaikkeen ajatteluumme, jos opettelemme tavan kuunnella itseämme.
Moni meistä on saanut apua kehon kuuntelemisen kehittymiseen mm. fokusoinnista, joogasta, mindfulness-harjoitteista, meditaatiosta sekä muista kehollisista ja meditatiivisista harjoitteista.
Mitä ihmisessä perimmältään tapahtuu, kun hän alkaa ”kuuntelemaan” itseään? Voidaan sanoa yleisellä tasolla, että hän juurtuu tai jäsentyy silloin keholliseen todellisuuteen paremmin. Hän tietää yhä enemmän, kuka hän on, miltä hänestä tuntuu, missä hän on, mitä hän tekee ja mitä hänen olisi tehtävä. Monesti puhutaan tietoisesta elämisestä. Tämän vastakohtana voidaan puhua vieraantumisesta, irrallisuudesta tai vahingollisesta erillisyyden tunteesta. Tässä kohtaa on syytä muistaa, että terve erillisyyden tunne on oman identiteettimme lähtökohta ja tapahtuu väistämättä kaikille lapsuudessa, kun taas vahingollinen erillisyys on pitkäaikaista vieraantumisen tunnetta omasta kehosta ja ympäröivästä elämästä. Vahingollisella erillisyyden tunteella on myös muita ulottuvuuksia: voimme olla erillämme itsestämme ja omasta kehostamme, emme ymmärrä omaa sielunelämää tai sen impulsiivisia voimia, emme ymmärrä toisten ihmisten sielunelämää, toimintaa emmekä ulkoisia voimia. Olemme jatkuvalla puolustuskannalla sekä epätietoisia omasta paikastamme, elämästämme ja suhteestamme kaikkeen. Jos taasen pääsemme hiljalleen totuudelliseen yhteyteen kehomme kanssa, voimme löytää syitä vieraantumisen tunteisiin. Harjoittelu antaa vastauksia elämämme syvällisimpiin kysymyksiin ja ilmiöihin antaen meille lisää ykseyden tunnetta. Kehomme kuuntelun ja uusien kokemusten avulla syntyvä tunneherkkyys antaa meille mahdollisuuden myötätuntea. Saadessamme lisää tilaa ja hyväksyntää ajatteluumme, saatamme kyetä myötäajatteluun, jolla me voimme ymmärtää erilaisia ihmisiä heidän omassa ajattelun laadussaan. Lopulta sellaista toimintaa, jossa me käytämme myötätuntoa toisten ihmisten hyväksi, voidaan nimittää myötätoiminnaksi tai altruismiksi, joka on epäilemättä kaikkien positiivisten kasvatus – ja kasvukokemusten taustavoima.
Ihmiskeho on pitkälle jäsentynyt, hyvinvointiamme kokonaisvaltaisesti ylläpitävä järjestelmä, josta huolehtiminen olisi syytä olla oman elämämme ja myös kasvatuksemme keskeisimpiä tavoitteita.
Voidaan sanoa, että kehon tuntemusten tarkastelu antaa olennaisia kasvatuksellisia näkökulmia, joihin sisältyy ihmiskehon monipuolisuuden huomioon ottaminen. Kehollisen kasvatuksen ja siihen liittyvän ajattelun kehittäminen on haastavaa, mutta jos me kasvattajina tietäisimme oman kehollisen totuudellisuuden kautta mihin me pyrimme ihmisinä, käyttämämme kasvatustapa voisi selkeytyä ja avartua. Kasvatuksen esteettiset (kauniit) ja eettiset (oikeelliset) elämykset ovat aina yhteydessä aistiemme kautta kehollisuuteen, totuudellisuuteen sekä vastuulliseen vapauteen, joiden avulla jokainen voi saada mahdollisuuden olla ainutkertainen kehollinen manifesti elämästä ja omasta itsestään.