Ihmisten suku alkoi kehittyä hitaasti muutamia miljoonia vuosia sitten. Se ei ollut yksi syntymä tai sukupolvi, joka olisi antanut eväät nykyihmisen kehitykselle. Ihmiskunnan historia on ihmisen näkökulmasta käsittämättömän pitkä ajanjakso ja universumin mittakaavassa silmänräpäys. Ihmisen alkutaival oli kivinen ja lajin ainoa päämäärä oli säilyä hengissä suurempien, vahvempien ja vaarallisempien lajien joukossa. Ihmisen oli kehitettävä eloonjäämisvaistot ja -taidot huippuunsa. Ihminen ei tee siinä poikkeusta mihinkään muuhun lajiin: jos se ei olisi sopeutunut ympäristöönsä ja löytänyt paikkaansa, se olisi tuhoutunut.
Elämää suojelevaan vaistoon kuuluu itsensä ja oman lajin varjeleminen muilta.
Ihmiset kärsivät pitkään eloonjäämisen haasteista ja samalla tiedostamattaan kehittivät siihen vahvasti muistiin liittyvää älyä. Kun laji kamppailee eloonjäämisestä, on tärkeää oppia muistilla erottamaan muut lajien edustajat omista ja suojautua niiden uhkaa vastaan rajaamalla ne omasta elinpiiristä mahdollisimman tehokkaasti. Ihmisen etuna muihin lajeihin verrattuna oli ajattelun tuomat mahdollisuudet — ihminen oppi suojatumaan vaaroilta, käyttämään tulta, lyömään eläintä nuijalla päähän tai murskaamaan ravinteikkaita juuria kiviä vasten. Kuitenkin vasta pitkän ajan kuluttua ihminen oli yhteiskuntamalleissaan saavuttanut aseman, jossa sen ei tarvinnut olla joka päivä kamppailussa muita lajeja vastaan.
Pitkään jatkunut eloonjäämistaistelu on miljoonien vuosien aikana korostanut ihmisen älyyn ja varsinkin muistamiseen perustuvaa itsekkyyttä ja useimmat valtaan nousseet heimot, hallitsijat tai hallintomuodot sisälsivät aimo annoksen eloonjäämisen kannalta tärkeää itsekästä ajattelua. Lopulta teknologisten haasteiden voittamista varten viritetyn älyn turvin ihminen kehittyi 2000-luvulle, jossa se pystyi tuottamaan ruokaa vuosittain niin paljon, että sitä oli heitettävä kolmasosa pois, samaan aikaan, kun 815 miljoonaa ihmistä kärsi kroonisesta aliravitsemuksesta. Ihminen oli noussut maapallon ylivoimaiseksi hallitsijaksi ja oppinut toimimaan itsekkäästi ja välinpitämättömästi omia lajitovereitaan, muita lajeja ja koko luontoa kohtaan.
Voidaan sanoa, että ihminen on biologiaan liittyvän eloonjäämisviettinsä takia perusluonteeltaan itsekäs olento, mutta ei syntyessään paha.
Voidaan myös rohkeasti väittää, että jokainen ihminen on kykeneväinen millaisiin tekoihin tahansa. Meissä vaikuttaa vahvasti kyky pahaan, jonka yhtenä selkeimpänä manifestina toimii ihmisen itsekkääseen tai välinpitämättömään epärehellisyyteen liittyvä valheellisuus — me emme halua nähdä omien tekojemme seurauksia, siksi valehtelemme itsellemme ja toisillemme. Me häilymme arkisella tasolla jatkuvasti valheen ja toden välillä. Tietoinen valheellisuus ja omaa arvomaailmaa vastaan toimiminen ovat kuitenkin roiskuessaan happoa arvokkuudelle ja saavat pahimmillaan (tai parhaimmilllaan) aikaan itseinhon tuntemuksia. Jos ihminen elää itsekeskeisessä valheessa jatkuvasti, tyytymättömyys voi vallata lopulta koko fyysisen olemuksen. Jos ihmiskunta elää jatkuvasti itsekeskeisessä valheessa, tyytymättömyys omaa ja maapallon muuta elämää kohtaan johtaa välinpitämättömyyteen kaikkien elämää kohtaan. Esteettisyyden ja hyvään elämään pyrkimisen kadottaminen voivat lopulta johtaa välinpitämättömyyteen itsensä, toisen ja lopulta ympäristön suhteen. Vaarallisin välinpitämättömyyden muoto kadottaa kyvyn myötätuntoon ja tekee mahdolliseksi toisen ihmisen ja eläimen tiedostavan vahingoittamisen: tappamisen, hyväksikäytöt, sodat, kiduttamiset ja julmat elinolosuhteet ja vankilat.
Apinat, koirat tai tiikerit eivät alennu oman lajinsa laadullisen määritelmän alapuolelle, vain ihmisellä on kyky alentua alle oman ihmisyytensä.
Ellei meillä ole työkaluja nähdä ja kohdata itsekeskeisyyttämme, sisäistä pahuuttamme ja hyvyyttämme, me emme myöskään osaa tavoitella hyvää. Goethen mukaan ihminen tulee hämärässä pyrkimyksessään lopulta oikeasta tiestä tietoiseksi. Hämärässä pyrkimyksessä voidaan Goethen oletettavasti tarkoittavan hyvään pyrkimistä, joka laajenee ajatuksen tasolta toiminnaksi. Tämä ei ole mahdollista ilman pysähtymistä itsensä ja oman ajattelun ääreen itsetutkiskelun avulla. Ihmisellä on ajatuksissaan ja varsinkin teoissaan mahdollisuus epäitsekkääseen hyvään sekä samaan aikaan mahdollisuus nähdä pahan mahdollisuus. Vain syvenevän itsetietoisuuden, eli kehomme tuntemusten, tahtomme, ajatustemme sekä tunteiden tutkimisen avulla, me huomaamme elämän olevan harjoituksia, oppimista, harkintaa, onnistumisia, epäonnistumisia ja yhä uudesta valinnoista, päätöksistä ja toiminnoista seuraavien kokemusten jatkumo. Mitä paremmin me tutkimme näiden asioiden syy- ja seuraussuhteita ja kuuntelemme omassa hiljaisuudessa itseämme holistisesti, sitä varmemmin me löydämme oman kykymme ja taitomme, jotka auttavat meitä kokemaan merkityksellisyydestä kumpuavaa onnellisuutta. Jos meillä olisi halua ja kykyä oman kutsumuksen sekä lahjakkuuden avulla lisätä toisten hyvinvointia, olisimme hyvin lähellä epäitsekästä elämän vaalimista itsellemme ja tuleville sukupolville.