Istuin 2019 keväällä Bronxissa, gospel-kirkon takarivissä, ainoana valkoihoisena ja keskityin edessä saarnaavan evankelistan intonaatioihin ja äänenpainoihin. Tunsin voiman väreilyn naisen esityksessä ja suljin silmäni. Hänessä oli järkähtämätön usko itseen ja varsin todennäköisesti myös hänen käsityksensä mukaiseen jumalaan. Ihmiset nousivat välillä ylös ja joku huudahteli tasaisin väliajoin riemukkaan ”hallelujan” ilmoillle. En itse saanut yhteyttä jumalaan, mutta sain selkeän yhteyden paikalla oleviin ihmisiin ja siihen energiaan, mitä ihmiset halusivat tiedostamatta tai tiedostaen toisilleen jakaa. Seremonian lopuksi kättelin vierustoverit ja vaihdoin muutaman sanan takana olevan herrasmiehen kanssa. Suomi aiheutti jälleen positiivsen tunnereaktion. Olihan se hieno, että joku tuli Suomesta asti heidän kirkkoonsa kuulemaan jumalan sanaa.
Kokemus oli hengellinen — tunsin vahvasti arkikokemuksen yläpuolelle nousevaa ykseyden tunnetta.
Hengelliset kokemuksemme voivat olla edellä kuvatun kokemuksen lisäksi harmonisia ja rauhallisia, mutta niiden ei tarvitse olla hartauteen pyrkiviä, nöyristeleviä tai passiivisia. Yleensä hengelliset kokemukset liittyvät meidän kykyymme löytää tilanteessa aktiivisempi ja tasapainoisempi suhde itsemme ja muun yhteisön välillä. Meidän on mahdollista tutkia hengellisten kokemusten merkitystä kaikilla elämämme osa-alueilla — ei vain selittämättömän tai yliluonnollisen kautta. Me olemme itse näistä arkeen liittyvistä kokemuksista vastuussa, vaikkemme voikaan määritellä milloin saamme kokea yhteyden tunteen. Tässä prosessissa auttaa terve usko, jonka vahvistumisessa itsetuntemuksen rooli on hyvin tärkeä. Ilman tervettä itsetuntemusta meidän on vaikeaa altistaa itseämme elämälle ja muiden ihmisten läsnäoloon. Carl Jungin mukaan ihmisen hengellisyys liittyy kasvavaan tietoisuuteen, jota voidaan hänen mukaan pitää hengellisyytemme ytimenä.
Usko on yksinkertaisesti mielikuvituksemme tuottamaa, toimintaan perustuvaa luottamusta tulevaisuuteen ja pyrkii olemaan arvokasta ihmiselämää kohtaan. Se on aktiivista pyrkimystämme edistää elämäämme ja liittyä yhteyteen toisten ihmisten sekä ympäristön kanssa. Uskomme avulla voimme tavoitella harmoniaa minuuden ja toiseuden sekä koko maailmankaikkeuden kanssa. Elämän onnistumiset ja niihin liittyneet hengelliset kokemukset vahvistavat uskoamme.
Uskominen vaatii yksinkertaisesti luottamusta siihen, että vielä kaukana siintävät asiat voivat toteutua.
Jokainen aikuinen toivoo lapselle tällaista asennetta. Terveen uskon oikeanlainen ymmärtäminen ja voimistaminen ovat yksi kasvattajan tärkeimmistä tehtävistä. Lapsen ja meidän aikuisten toiminta voidaan määritellä hengelliseksi, jos me teemme sitä yhteisesti arvokkaiden, inhimillisten päämäärien takia ja luotamme toiminnan yleiseen ja kestävään arvoon. Ei ole väliä, jos kutsumme tällaisessa toiminnassa syntyvää hengellisyyttä jumalaksi, kunhan muistamme tarkoittavamme sillä hengellisten kokemusten ykseyden tunnetta ja yhteistä voimaa, joka vie meitä kohti maailmassa toteutuvaa arvokasta hyvää.
Meillä voi olla halu liittää hengelliset kokemukset pelkästään yliluonnollisen ja autoritaarisen voiman varaan tai elämämme jälkeiseen aikaan. Jos uskallamme päästää irti ylivertaisuuden ja oikeassa olemisen tarpeen otteista, voimme alkaa käsitellä hengellisyyttä universaalina, mutta silti subjektiivisena kokemuksena yhteisön turvassa. Voimme irrottaa uskonnollisuuden dogmaattisuudesta ja korvata sen omilla hengellisillä kokemuksillamme ihmissuhteissa, taiteesssa, liikunnassa, yhteiselämässä ja luonnossa. Tällä tavoin arkinen hengellisyys palvelee ideaalien toteutumista koko yhteiskunnassa, eikä rajoitu uskontoihin.
Me olemme osa ihmiskunnan ketjua. Vastuullamme on omien kokemustemme jälkeen säilyttää, siirtää, korjata ja laajentaa meille annettua perintöä.
Meidän saamme oppia aikaisemmista virheistä ja ojentaa eteenpäin kaikki saamamme tieto turvatumpana ja anteliaammin seuraaville sukupolville. Me voimme vankkumattomasti uskoa henkisen kasvun ja erityisesti yhteisöllisen kasvatuksen tärkeisiin rooleihin tässä tehtävässä. Tämä on todellista uskoa, joka ei ole liitoksissa uskontoihin, lahkoihin, sukupuoli-identiteetteihin, rotuihin, ikään tai yhteiskuntaluokkiin. Jos lakkaamme uskomasta omaan tai lapsiemme henkiseen kasvuun, lakkaamme uskomasta elämään. Meidän tehtävänä on tuoda julki uudenlainen usko ihmiseen, alkaa taistella rauhanomaisesti uudenlaisen ihmisyyden puolesta ja viedä itsetutkiskelussa oppimamme asiat ihmissuhteisiimme.
Lapsenkaltaisen uskon asettaminen omaksi esikuvaksi voi viedä kohti oman ihmisyyden löytymistä.
Siihen prosessiin liittyy erottamattomasti itsemme ja uskomme hyväksyntä. Mikään matkallamme saaduista opetuksista ei liity ulkopuolisen maailman kykyyn antaa vastauksia, vaan kykyymme löytää sisältämme oikeita kysymyksiä. Uskomme ei ole sääntö. Uskomme ei ole vastaus. Se on välillä vapiseva, mutta silti vahva luottamus elämän kykyyn kantaa miedät vaikeiden aikojen ja haasteiden yli.