Lapsen toiminnassa motiivi on käsitteellinen ja mielikuvallinen. Motiivien taustalla toimivat mielikuvat, joita lapsi saa havaintojensa ja ajattelun kautta. Lapsen tahtominen ei kuitenkaan liity pelkästään motiiveihin, vaan mielikuvamaailmaan, jossa vaikuttimet ja temperamentti yhdessä suuntaavat tahtomista. Läsnäoleva mielikuva tai käsite motiiveiksi muuttuneina määräävät lapsen tahdon tarkoituksia ja perinnölliset luonteentaipumukset saavat hänet suuntaamaan toimintaa tietyllä tavalla.
Voimme selkeyttää vaikean kuuloista tapahtumaketjua seuraavasti: Verneri ja Maria näkevät pallon samaan aikaan ja heille syntyy lähes yhtäaikaa motiivi hakea pallo. Maria on jo omien mielikuviensa innoittamana puolessa välissä pallon hakua, kun Verneri vielä harkitsee omien mieikuviensa avulla mitä kautta lähtisi palloa hakemaan. Molempien motiivit ovat syntyneet, mutta tahdon suuntaaminen päämäärään mielikuvien kautta toimii molemmilla eri tavoin – molemmilla on erilaiset vaikuttimet ja erilainen tapa toimia.
Jokainen ihminen toimii ihmisyydessään eri tasoilla.
Ensimmäisellä tasolla me koemme aistihavainnot, joista muodostuu välittömästi tahdontoimia. Silloin meidän vaikuttimina ovat vietit ja halut, joiden ohjaamina täytämme mahdollisimman välittömästi perustarpeemme. Ulkoiset tapahtumat ohjaavat silloin toimintaamme välittömästi – havainto aiheuttaa välittömän tahtomisen. Seuraavalla tasolla tunteista tulee vaikuttimia. Me ohjaudumme tahtoon ja toimintaan omien tunteidemme kautta: häpeän, ylpeyden, syyllisyyden, pelon, nöyryyden, myötätunnon, rakkauden, kiitollisuuden jne. Vasta seuraavalla tasolla me saamme motiivin omasta ajattelustamme ja mielikuvistamme. Steinerin mukaan tietoisuudessamme olevista mielikuvista syntyy toiminnan kaavoja, joista muodostuu luonteentaipumukset – käytännöllisestä kokemuksesta ohjautuva toiminta ilman tahtomme harkintaa. Viimeisellä tasolla ajattelemme käsitteellisesti ilman suhdetta tiettyyn havainnon sisältöön – näin ainakin teoriassa. Toimintamme on silloin läsnäolovaa ja intuitiivista, olematta kuitenkaan impulsiivista.
Lapsi käyttää omaa käsitteellistä ajattelua luodakseen uuden käsitteen puhtaan intuition kautta – siksi runsas käsitteiden määrä on oleellinen pohja intuitiolle.
Me emme ole suhteessa vain tiettyihin havaintoihin tai ainoastaan vaikuttimiimme ja luonteentaipumuksiimme – intuition syntyprosessi on meille usein tuntematon, sillä intuitio ei jätä jälkiä, eikä se liity ilmaantumisen ajankohtaan tai siihen oliko se jo minussa taipumuksena ennen oivallusta. Meidän ei ole syytä sekoittaa tätä luonteentaipumuksesta syntyvään yllykkeeseen tai impulssiin, sillä intuition pohjalla on meidän oivalluksemme käsitteellinen sisältö, ei luonteemme taipumus. Intuitio antaa toiminnalle yllykkeen, taipumus ohjaa meitä tietynlaiseen toimintaan. Meidän ei ole myöskään syytä sekoittaa puhtaan ajattelun kautta syntynyttä intuitiota tunteeseen. Voimme pyrkiä toimintaan intuition avulla, mutta useimmiten toimintamme motiiveiksi muodostuvat silti hallitsematon tunne ja itsekkyys, sillä elämänmuotomme tarjoaa jatkuvia muistutuksia ajatellun mielihyvän toteuttamisesta ja mielipahan mahdollisuuksista. Kyse ei ole edes mielihyvästä, vaan lupaus mielihyvän saamisesta. Motiiviksi tulee tuon lupauksen uskominen.
Haastavinta lapsella on ymmärtää juuri se, ettei kyseessä ole useinkaan aito tunne, vaan oikeastaan mielikuva tunteesta.
Kun lapsi haluaa saada itselleen karkkia kaupasta tai uuden pelin ja onnistuu isän avulla toiminnassaan, hän on ensiksi saanut motiivin toimintaan kuvitellun mielihyvän kautta. Sama motiivin syntymekaniikka voidaan liittää lapsen koulumaailmaan, jossa hänet opetetaan palkinnon (parempi arvio tai positiivinen merkintä) lupauksella tuntemaan tulevan tunteen mielikuva ei itse tunnetta. Itse lopullinen toiminta tai lupauksen lunastaminen eivät enää aiheutakaan tunnetta, sillä tunne vain odotti lupauksen muodossa jossain tulevaisuudessa. Mitä enemmän me ohjaamme lasta tällaisten motiivien syntymiseen, sitä enemmän hän suuntautuu toimintaan omien hetkellisten etujensa ohjaamana, ilman kosketusta tunteisiinsa, käsitteisiinsä tai mielikuvamaailmaansa. Me ohjaamme lapsen toiminnan tuottamaan maksimaalisen määrän yksilöllistä onnellisuutta, toisin sanoen emme edes onnea, vaan lupauksia onnesta. Uskon tämän olevan oivallinen kasvualusta kaikille addiktioille. Lapsen elämä ei siis saa olla pelkkä fysiologinen kokemusjatkumo, jossa hän oppii uusia vain uusien halujen tyydyttämistapoja, vaan siihen pitää liittyä mahdollisuus saada runsaasti erilaisia käsitteitä ja kyky nähdä itsensä ulkopuolelta – vain silloin hän voi alkaa ymmärtämään mitä hän haluaa ja miksi.