Jo Rudolf Steinerin Henkisen tiedon tiessä kerrotaan meditaatioharjoituksista, joiden avulla sielu voi tulla kykeneväiseksi näkemään ja havaitsemaan henkiseen maailmaan kuuluvia seikkoja. Hänen mielestään meillä kaikilla on kykyjä, joilla me voimme tulla tietoisiksi henkisestä maailmasta. Itse en puhuisi kyvystä, vaan jokaiselle ihmiselle annetusta taidosta, jota harjoittamalla itsemme tiedostaminen tehostuu. Kyse ei ole oikeastaan oman itsetutkiskelun kehittämisestä, vaan siis siihen liittyvän taidon kehittämisestä. Mitä enemmän me tutkimme itseämme, sitä enemmän asioita paljastuu. Harjoittelun avulla kehollis-tiedollisesta itsetutkiskelusta tulee osa elämää, eikä itsetutkiskelun tarvitse olla enää erillinen harjoitus.
Itsensä tiedostaminen voi paljastaa meille sen, millaista elämää me haluamme elää.
Omakohtaisen prosessin selittäminen tyhjentävästi ei ole mahdollista, mutta henkisen kasvun eli kehollis-tiedollisen kasvun prosessia voidaan kuvailla muutoksena, jossa ihminen alkaa tuntemaa kunnioitusta kehoaan ja elämää kohtaan, näkee itsensä osaksi universumia, yrittää nähdä ihmisyyden hyvät puolet ennemmin kuin huonot, pohtii elämänkokemuksiaan syvällisesti, on kurinalainen, kokee kiitollisuutta ja sanoo sen ääneen, eikä koe enää lamauttavaa pelkoa — kuitenkin tehden edelleen näillä kaikilla osa-alueilla inhimillisiä virhearviointeja. Tähän prosessiin ei kukaan tarvitse johtajaa, lahkoa tai gurua, vaan aikaa ja halua kääntyä itseensä. Ihminen tarvitsee tämän prosessin peilaamiseen muita ihmisiä ja kriittistä ajattelua, eikä löydösten julkista retostelua tai kokemuksen kohottamista arjen yläpuolelle. Meidän tulee säilyttää tunteiden ja oivallusten rationaalinen tarkastelu osana prosessia.
Jos ryhtyminen kehollis-tiedollisiin itsetutkiskelu-harjoituksiin tuntuu alussa hankalalta, voimme muistuttaa itsellemme, että modernin ihmisen tie henkiseen tietoon alkaa ajattelusta. Meidän ei tarvitse saada mieltä tyhjäksi tai tehdä mullistavia löydöksiä menneisyydemme tunteista, vaan ensimmäisenä me vain voimme ajatella asioita rauhassa. Me voimme alkaa opiskelemaan ajattelumme tapaa. Tämä on myös turvallisempi tapa lähestyä, sillä puutteellisella ajattelukyvyllä meidän on mahdollisesti vaikeaa ymmärtää mahdollisia yliaistillisia kokemuksia. Meidän on tärkeää säilyttää yhteys toisiin ihmisiin ja jakaa kokemuksista. Kehollis-tiedollisessa itsetutkiskelussa voimme saada yhteyden vihan, surun, pelon ja rakkauden tunteisiin sekä niitä aiheuttaneisiin mielikuviin menneistä tapahtumista. Kyse on tuiki inhimillistä ja paikallisista tunteista, joiden olemassaolo voi tuntua jossakin kontekstissa yliaistilliseslta aistijärjestelmämme uudenlaisesta virittämisestä johtuen. Jokainen tunnekokemus on kuitenkin vain osa aistijärjestelmämme tuntemuksia ja lopulta arvoltaan puhdistava ja pyrkimykseen suuntaava.
Itsetutkiskelun avulla ihminen oppi hallitsemaan ajattelua, tahtoa ja tunteita.
Vaikka hallinta olisi harsottu lempeään kehollis-tiedolliseen harjoitukseen, jossa sallitaan ajatusten harhailu ja annetaan niille mahdollisuus rauhoittua ankkuroitumalla hengitykseen tai johonkin aistikohteeseen, silti niiden perimmäinen tarkoitus on hallita. Itsetutkiskelu antaa mahdollisuuden myös oman tahdon paljastumiseen. Voimme laajentaa käsitettä perustarpeiden tai mielihyvään liittyvästä tahtomisesta myös laajempiin kokonaisuuksiin opiskelussa, työelämässä tai ihmissuhteissa. Tahdon toteutuminen ja tahdossa onnistuminen on pitkä ketju yksittäisiä tahtotiloja. Jos ihminen tahtoo voida hyvin, hän voi itsetutkiskelussaan löytää syitä sille miksi ajautuu aina samanlaisiin tilanteisiin tai tahtoo itselleen aina haitallisia asioita. Usein tahto paljastuu vasta itsetutkiskelun avulla meitä vahingoittavaksi, jolloin meillä on mahdollisuus uudessa itsetutkiskelussa muuttaa tahtoamme, eli hallita tahtoa. Tunteiden hallinta liittyy myös olennaisesti itsetietoisuuden kehittymiseen. Kun tutkimme omia tunteitamme ja näemme niiden ilmenemiseen johtavat syyt, on niihin suhtautuminen helpompaa. Tunteet ovat kehon tapa reagoida vallitsevaan tilanteeseen tai pintaan nousseeseen mielikuvaan todellisuudesta. Kun saamme kosketuksen tunteisiin, löydämme usein syvemmältä jonkun muun syyn tunteellemme. Ketjut ovat joskus kovin pitkiä ja aukeavat itsetutkiskelun hiljaisuudessa sekä muiden ihmisten avulla vasta pala palalta.
Kun teemme säännöllistä itsetutkiskelua, me näemme hyvyyden ja pahuuden mahdollisuudet ja saamme tietoisuudesta nousevaan ajatteluumme myönteisiä sävyjä.
Ja kun suhtaudun itseeni vapaammin ja rakkaudellisemmin, suhteeni muihin muuttuu myös. Jos yritän itseni kohdalla pakottamatta totuudellisuuteen, saan kyvyn etsiä sitä muualtakin. Matkalla meitä johdattaa Aristoteleen periaate, jossa asioita tarkastellaan niiden alkuperästä ja kasvusta käsin. Lopulta oman lapsuuden tutkiskelu antaa meille selkeämmän käsityksen itsestämme.
Ihmisen on mahdollista saada yhteys omaan tietoisuuteen, itsetietoisuutta kehittävän itsetutkiskelun avulla ja saada ajatuksia, tahtoa ja sekä tunteita hallitsemalla aikaan itsekasvua. Me voimme kasvuprosessin aikana huomata pyrkimyksemme huojuvan ja pelkäämme, että oma kasvumme aiheuttaa muille vahinkoa. Voimme siis yrittää määritellä itsetutkiskelun konkreettisin ja vähemmän konkreettisin esimerkein, mutta lopulta sen käytännöllisen arvon määritteleminen jää (lohduttavasti) yksilölle itselleen. Yksilöllisen kasvun täytyy siis hyödyttää yhteisön kasvua. Sen arvioinnissa voimme käyttää Reijo Wileniuksen mukaista kriteeriä: kasvuni täytyy hyödyttää itseäni niin, että voin toimia paremmin muiden ihmisten ja luonnon hyväksi, yhdessä muiden ihmisten ja luonnon kanssa.