FILIUS&FILA – UUDEN VUODEN PUHE 2022
Me too – minuakin pelottaa
Pelko on meillä ihmisille tunne, joka kauan kestäessään ja ilman asianmukaista tunneymmärrystä muuttuu olotilaksi. Me alamme pelätä omaa pelkoamme ja lisäämme omalla käsittelemättömällä pelollamme itsemme ja muiden pelon tunteita; varsinkin lapsiemme. Käsittelemättömistä pelon tunteistamme tulee lopulta reagointimme alkulähde. Me alamme tarkkailla neuroottisesti omia ja muiden ihmisten reaktioita. Me monitoroimme itseämme ja toisiamme alituisesti ja olemme hetkittäin foobisen varmoja omasta tai muiden kohtalosta.
Haastavaksi elämä muodostuu silloin, kun eri puolilta vaikuttavat tietolähteet lisäävät pelkoamme, eivätkä ota riittävää vastuuta pelon hälventämisestä.
Pelon tunnistaminen vaatii pysähtymistä ja tietoisuutta. Siksi sen tunnistaminen on meille niin haastavaa; me emme useinkaan pysähdy tai tiedosta, miltä meistä tuntuu. Pelko itsessään lisää stressitasojemme nousua ja sympaattisen hermoston aktiivisuutta ja saa meidät keskittymään eloonjäämisemme varmistamiseen. Pelko heikentää immuniteettiämme kroonisen stressireaktion kautta. Tämä ei ole tietoinen valintamme, vaan kehojemme autonomisen hermoston reaktio ympäristön tuottamiin turvattomuuden signaaleihin. Pelon hallitsessa kehoamme, me yritämme hallita tulevaisuuden näkymiä, joskus hyvin ristiriitaisilla ja moraalisesti arveluttavilla tavoilla. Me reagoimme ympäristömme tuottamiin vaaran signaaleihin tietyillä tavoilla: joko me ylireagoimme pelon edessä ja suuntaamme rajattomaan toimintaan, tai sitten me vetäydymme välinpitämättömyyteen. Me voimme yrittää myös kieltää tunteemme rationaalisella tavalla tai tukahduttaa pelon myönteisen ajattelun plasebo-vaikutuksella; meidän ei tarvitse näissä toimintamalleissa kohdata aitoja pelon tunteitamme. Parhaiten tunteiden kieltäminen toimii jatkuvassa kiireessä, jolloin meillä ei ole aikaa kohdata omia eikä muiden tunteita. Harmillista on se, ettei tämä lumevaikutus toimi kenelläkään ikuisesti.
Meidän on pelokkaina vaikeaa ymmärtää, että mitä hyötyä pelon kohtaamisesta tai siitä puhumisesta voisi olla. Onhan meillä tärkeämpiäkin yhteiskunnallisia asioita hoidettavana. Asioiden hoitoa vaativina me emme välttämättä ymmärrä, että meidän olisi syytä hoitaa ensin pelkojamme. Me asetumme vastustamaan ensihoitoa, koska me itse pelkäämme omaa pelkoamme. Me olemme unohtaneet, ettei tässä totuudessa ole tasoja; meitä kaikkia pelottaa. Niin minuakin. Meidän pelkomme ovat usein niin salattuja, että niiden päälle on rakentunut erilaatuisia vihan tunteita; sarkasmia, välinpitämättömyyttä tai itseriittoista syyllistämistä. Muiden kohtuuton syyllistämisen tarpeemme kertoo vaikeudestamme kohdata omat pelkomme.
Meitä kaikkia pelottaa puhua peloistamme, joten siksi me yritämme lopulta turvautua sääntöihin ja normeihin.
Me luulemme valitsevamme oikein, kun me valitsemme jonkun puolen. Moraali ei kuitenkaan palaudu sääntöihin tai normeihin, vaan meidän kykyymme olla tietoisia tunteistamme ja puhua niistä. Suvaitsemattomuuteen, eriarvoistamiseen ja tuomitsemiseen johtaneet mielipiteemme johtuvat käsittelemättömistä tunteistamme. Ei ole olemassa pelosta vapaita päätöksiä, jos me emme kykene ensin puhumaan peloistamme. Yhteisöllisesti jaetut tunteet ovat meidän oikea moraalinen kompassimme. Meidän tarkoituksemme ei ole pysyä inhimillisinä ainoastaan pakkojen, sääntöjen ja kieltojen avulla, vaan meidän tulee lisätä avoimen tunnekeskustelun kautta sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden tunteen signaaleja.
Yhteiskunnan jakautuminen ei lisää kenenkään turvallisuuden tunnetta ja toteuttaa lopulta vain dualistiseen maailmankatsomukseen perustuvaa harhaa kaiken erillisyydestä. Tämän ajattelutavan voimistaminen vie pois meidät empaattisemman ja yhteisöllisemmän ratkaisun ääreltä. Meidän olisi hyvä lähestyä vallitsevaa pelon ilmapiiriä kahdesta eri näkökulmasta; kehollisesta ja tiedollisesta. Ensinnäkin vallitsevan ajan tarkoituksena on paljastaa meille oman kehoyhteytemme vaillinaisuus ja hoitojärjestelmämme haavoittuvuus. Meistä hyvin harva voi välittömästi vaikuttaa yhteiskunnallisiin päätöksiin, mutta meistä jokainen voi asettua oman kehonsa ääreen ja kuunnella sen merkitystä omalle hyvinvoinnilleen. Meidän olisi viimeistään nyt hyvä pysähtyä ymmärtämään, ettemme ole vieläkään pystyneet luomaan sellaista mekaanista sielua, jonka korjaamiseksi tai suojaamiseksi lääketieteellä olisi tarjolla aukoton järjestelmä. Ihminen on edelleen kuolevainen ja sen väistämättömyyden edessä pelokas, pelokkuudessaan reaktiivinen ja toiminnassaan rajaton. Lääkkeet ja muut hoidot ovat absoluuttisen tärkeitä hyvinvointimme osasia, mutta ne eivät saisi koskaan täysin korvata kykyämme kuunnella oman kehomme todellisia tarpeita. Kyse on sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden tunteen tiedostamisesta ja kehollisesta tunnistamisesta.
Meillä jokaisella on omakohtainen vastuu siitä, kohtelemmeko itseämme ja toista ihmistä pelosta vai rakkaudesta.
Vuonna 2022 meidän olisi aika ymmärtää, että tunnetaitojen laiminlyönti ja tunteista puhumisen välttely ovat saamamme kasvatuksen tulos, meistä kaikista tämän hetken aikuisista ilmentyvä totuuden manifesti. Pelon tunteen tiedostamista välttelevä debatti oli totta vuonna 2021. Totuudessa ei ole tasoja tämän asian suhteen. Meidän olisi tänä vuonna ymmärrettävä pelosta puhumisen merkitys tulevaisuudellemme. Ei vain meille, vaan meitä seuraaville sukupolville. Me olemme siirtämässä omat puutteelliset kommunikaatiotaitomme lapsillemme, jotka joutuvat evolutiivis-psykologisesti liian nopeasti muuttuvan adaptaation eli mukautumisen eteen. Aito ihmiskontaktiin perustuva inhimillisyys oli vuonna 2021 rajattu tai evätty lapsilta kokonaan. Lasten tunnemaailmaa ympäröi jatkuva, selittämätön kuolemanuhka ja pelko. Puheemme, uutisotsikkomme ja tekomme ilmensivät usein vihaa. Lapsemme jäivät liian usein yksin tai erotettiin sosiaalisista ikäryhmistään. On vaikeaa kuvitella tämänlaisen toiminnan ja tunnelman olleen vaikuttamatta lasten henkiseen kasvuun. Tunteista puhuminen tai puhumattomuus ovat vuonna 2022 meidän aikuisten vastuulla. Tämäkin aika sisältää uhan tai on tulevaisuutemme suurin mahdollisuus. Jos me emme ala korostamaan jokaisen aikuisen ja lapsen oikeutta kokea pelon tunteita ja puhua niistä avoimesti, me laiminlyömme tämän ajan antaman suurimman mahdollisuuden; jakaa yhteisöllisesti omista pelon tunteistamme, yhteisen turvallisuuden tunteen lisäämiseksi.
Rakkaudellisin terveisin ja hyvää uutta vuotta 2022 toivottaen
Jussi Pajuniemi
Yrittäjä Filius&Filassa
Kehollis-dialektinen valmentaja
Luokanopettaja
Kokonaisvaltainen joogaohjaaja
Nuorisovalmentaja