Me koemme elämän usein niin eri tavoilla, että meidän on vaikeaa antaa laadullisia määritelmiä kokemuksillemme. Me tutustumme uusiin ihmisiin, olemme uusissa tilanteissa, joissa yhteisöllisyys ottaa oman muotonsa, joskus aivan uudenlaisina, joskus kaavoihin kangistuneina. Tuntemamme vapaus liittyy varmasti näissä tilanteissa siihen, kuinka paljon tilaa ja aikaa meillä on käytettävissämme. Meillä jokaisella on näissä tapahtumissa mahdollisuus olla rakentamassa yhteisöä, jossa kyyneleet, ilo, rakkaus ja myötätunto ovat keinoja vahvistaa inhimillisyyttämme. Tämänlaiseen toimintaan me tarvitsemme tilaa ja aikaa – meidän on annettava inhimillisyydelle mahdollisuudet kasvaa.
Ihminen on yksinkertaisesti ilmaistuna ajassa elävä, kehollinen, tiedollinen ja situationaalinen eliö.
Yhteisten nuotiohetkien liekkien sammuttua ja kylien telttojen ovien mentyä kiinni meillä tämänkin yhteiskunnan jäsenillä on silti edelleen vahva kaipaus aitoon ihmiskontaktiin ja yhteisöllisyyteen. Usein inhimillisyytemme edessä olevat esteet liittyvät kuitenkin yhteisöjen didaktisiin ratkaisuihin. Teemme ratkaisuja liian tiukkojen aikataulujen puristuksissa, joiden väliin välineellistetty ihminen joutuu tekemään asioita liian pienessä tilassa tai luopumaan omasta tai yhteisestä tilasta kokonaan. Yhteisöllisyyden tunne, joka on usein menestyvien yhteisöjen kantava voima, vaatii juuri näitä tekijöitä puolelleen. Jatkuva kiire ja suorittaminen ilman yhteisön totuudellista kommunikaatiota ja yhteisöllisiä hetkiä aiheuttavat negatiivisutta ja saavat ihmiset voimaan huonosti. Tulevaisuuteen suuntautuva ajattelu alkaa tilan ja ajan puuttuessa halllita tekemisiämme ja läsnäolosta tulee vain itsehoito-oppaan sivuilta irrotettu latteus – me olemme valmiita uhraamaan tämän hetken, sillä tulevaisuudessa on aina jotain parempaa.
Ihmisyys tarvitsee tilaa ihmettelyyn, eikä sitä tulisi aina rajata ajallisesti.
hmettely on asenne, jonka jokainen voi tuoda omaan yhteisöönsä. Sillä ei ole mitään tekemistä voivottelun tai päivittelyn kanssa, vaan se on yritys katsoa maailmaa kiireettömästi ja monesta näkökulmasta. Se on asioiden kääntelyä ja pyörittelyä muiden kanssa yhdessä. Se on ajatusten myötätuntoista vaihtamista ilman aikataulua. Sen totuudellisena pohjana toimii vahva yhteys omaan kehoon ja mieleen, joka mahdollistaa totuudellisen kommunikaation syntymisen. Hengitys voi olla kaiken huomion yksinkertainen ankkuri, sillä sitä yksinkertaisemmin me emme voi löytää oman elämämme ylläpitävää totuutta. Meidän on hyvä miettiä, että jos me emme löydä aikaa itsemme kohtaamiseen edes tässä elämämme fundamentissa, miten me löydämme aikaa ja aitoutta muiden ihmisten totuudelliseen kohtaamiseen.
Kaikki hyvä ja inhimillinen tarvitsee aikaa kehkeytyäkseen sen hetkiseen muotoonsa.
Jos me haluamme uskoa ihmisyyteen ja ihmisessä olevaan hyvään, me tarvitsemme tämän uskon vahvistamiseksi aikaa, tilaa ja muita ihmisiä. Me olemme itse vastuussa tämän ajan ja tilan luomisesta omassa elämässämme. Me emme voi syyttää muita ajan loppumisesta ja tilan viemisestä. Meidän vastuulle jää elämämme laadullisuuden määrittely juuri näiden inhimillisten elementtien avulla. Jos me vahvistamme totuudellista puolta itsessämme raivaamalle elämäämme tilaa ja aikaa, meille syntyy hitaasti valmius kokea muiden kanssa yhteyttä – saamme lisää kauneuden kokemuksia omasta elämästämme, emme enää ainoastaan muiden elämästä. Tilan ja ajan myötä me voimme antaa enemmän arvoa tilassa ja ajassa syntyville asioille, kunnes meille voi syntyä hämmentävä oivallus: kallisarvoisinta elämässä ei olekaan se, mitä me saamme eri tilaisuuksissa tai yhteisöissä, vaan se miten me jaamme niissä avokätisesti kallisarvoisimmista aarteistamme – omasta ajastamme ja tilastamme.
Kun annamme tilaa ja aikaa asioiden kehkeytymiselle, toinen ihminen asettuu elämäämme ja lopettaa olemisensa vain ulkopuolisena ilmiönä. Toinen ihminen on silloin kommunikaatiomme objektiivisuuden todellistaja ja kohde, jonka avulla voimme liikkua yksilöllisen rajapinnan yli. Kun hyväksymme tämän yksilöllisen ja inhimillisen suhteellisuuden, voimme todeta, ettei mikään ihmisessä ole asettunut sillä tavalla, että se sitoisi hänet lopullisesti johonkin tiettyyn muottiin. Meillä on toisin sanoen aina mahdollisuus muuttua, mutta siihen me tarvitsemme aina tilaa ja aikaa.