Meille on mahdollisesti juurtunut käsite, että oma tahto tarkoittaa rajatonta tahtomista, eli lupaa tahtoa mitä tahansa – hyvää, pahaa rumaa tai kaunista itselleen tai toisilleen. Tämä ajattelutapa on niin syvälle tietoisuudessamme, että meidän on vaikeaa nähdä siinä ongelmia. Meidän voi olla hyvin haastavaa nähdä sen seurauksia ajassamme. Tahdollamme on suuri voima ohjata toimintaamme pyrkimysten ja motiivien kautta teoksi.
Ihminen on vuosisatoja peräänkuuluttanut vapaata tahtoa, joten lopulta tekojen hillitsemiseksi ihmisestä tuli hiljalleen yhteiskuntaan ja erityisesti sen sääntöihin liittyvä moraalisubjekti – yhteisten sääntöjen raameissa toimiva yksilö. Vallitsevan käsityksen mukaan me saamme tahtoa mitä haluamme, mutta me emme saa tehdä mitä tahansa. Tämänlainen postuumisti toimiva, osittain sanaton järjestelmä on aiheuttanut valtavasti tuhoa, sillä usein tekoja hillitsevä moraalinen pohdinta on ollut kovin puutteellista. Ongelmana on siis ollut heikko arvo- ja moraalipohja, joista teon pohdinta on resonoinut. Me emme yksinkertaisesti sanoen aina tiedä minkälainen tahtominen ja sen seurauksena syntyvä teko on meille hyväksi.
Mitä jos me uskaltaisimme myöntää, ettei meillä oikeasti ole olemassakaan vapaata tahtoa, vaan että tahtomme saisi olla jatkuvasti oman ja yhteisön myötätuntoisen ja kriittisen tarkastelun alla? Pelkästään oman tahdon tuottamat ajatukset, impulssit, halut ja tunteet ovat suurelta osin epärelevanttia hölynpölyä, joiden paljastumiseksi meidän tulisi asettua dialektiseen asemaan kaikkeuden kanssa. Ajatuksissamme on usein hyvin vähän järkeä ja paljon epämääräistä sirpaleisuutta – tässä suhteessa olemme usein yhtä suurissa ongelmissa. Voidaankin pohtia, olisiko meidän syytä menettää vapaa tahtomme viimeistään siinä vaiheessa kun se alkaa kehkeytyä toiminnaksi. Jos ajattelemme näin, avuksi tarvitaan yhtä inhimillisyyden tärkeintä työkalua – kommunikaatiota.
Meillä on elämän suojelemisen vastuu ja tahtomme on elämän säilymisen kannalta hyvä alistua tuon imperatiivin alle.
Dialektisessa eli keskusteluun pyrkivässä suhteessa ihminen haluaa ennemminkin menettää oman tahtonsa ja etsii itselleen muita kunnioittavan ja harmonisemman toimintatavan. Dialektisessa suhteessa oleva ihminen ei siis ole vapaa tahtomaan eikä varsinkaan tekemään mitä tahansa, vaan hän etsii ympäristöstään ja toiseudesta kollektiivisesti sopivamman tavan toimia. Tämä ei tarkoita enemmistön tyrannian tai jonkun poliittisen puoleen käsikassaraksi alistumista, vaan mahdollisimman itsenäistä toimintatapaa muita kunnioittaen. Jos me olemme jatkuvassa kommunikaatiossa ympäristömme eliöiden kanssa, joudumme palaamaan alituisesti erääseen elintärkeään kysymykseen: onko minun tahdolla myönteisiä vaikutuksia ympäristöön ja muihin ihmisiin?
Dialektinen suhde kaikkeen tarkoittaa siis oman tahtomisen merkityksen vapaaehtoista vähentämistä. Hallitseva oma minä siirtyy taka-alalle, koska pyrimme olemaan sopusoinnussa muiden kanssa. Luopuessamme oman tahtomme jatkuvista vaatimuksista voimme huomata elävämme rikkaampaa, onnellisempaa ja täydempää elämää. Oman tahtomme mukaan eläminen asettaa halumme ja vaatimuksemme ylimmäksi tarpeeksi, koska se on merkki sokeasta turvautumista itsemme kehittämiin ratkaisumalleihin. Ainoa asia, joka vapauttaa meidät omasta tahdostamme, on asettuminen vuoropuheluun kaikkeuden kanssa.
Jaetun tahdon käsitteessä, me emme enää tahdo ainoastaan muilta, vaan tarjoamme itsestämme muille.
Meidän on aloitettava totuudellinen keskustelu tahtomme ilmenemismuodoista itsemme kanssa. Meidän on syytä tarkastella villisti haluavaa tahtoamme myötätuntoisesti ja kriittisesti. Ihminen, joka asettuu tällaiseen dialektiseen suhteeseen itsensä kanssa, huomaa pystyvänsä siihen myös yhä useammin muiden kanssa. Vapaan tahtomme pöhöttämä ego asettuu hiljalleen taka-alalle emmekä edes halua enää olla vapaan tahtomme ohjattavissa. Meille voi syntyä syvä oivallus suuremmasta vapaudesta, joka ilmentyy elämässämme jaetun tahdon käsitteenä. Me nostamme vapaan tahdon tilalle henkisen kasvun tärkeyden, jonka arvo on määriteltävissä oikeaksi silloin, kun se hyödyttää myös muita ihmisiä.
Tahdostaan terveellisellä tavalla luopuva ihminen ei tarvitse auktoriteettia oman toimintansa perustaksi.
Dialektisen suhteen syventyessä, yhteys kehoon ja toiseuteen vahvistuu ja huomaamme olevamme vain osa suurempaa kokonaisuutta, silti hyvin tärkeitä omassa tehtävässämme. Kyse ei ole silloin enää omasta tahdostamme, vaan elämän tahdosta, joka meidän kohdallamme näyttäytyy erilaisena kuin muiden kohdalla. Me emme asetu elämään ainoastaan muiden tahdon mukaan, vaan löydämme elämän kaikkien muotojen kunnioittamisesta universaalin tahdon omalle elämällemme. Prosessi vaatii ensin omasta tahdosta luopumista, sillä mitään ei voi syntyä egon täyttämään tilaan. Tässäkin prosessissa meidän täytyy kunnioittaa elämää perinpohjaisesti – tahdostamme luopuminen ei saa antaa valtaa jollekin muulle, eli se ei saa vahingoittaa meitä tai ketään muutakaan. MEidän on hyvä myös muistaa, että omasta tahdosta luopuminen on ideaali, jonka saavuttamisessa me emme voi myöskään koskaan täysin onnistua. Se on vain dialektisessa suhteessa kaikkeuteen syntyvä pyrkimys nähdä elämä vähän vähemmän itsekkäästi ja vähän enemmän myötätuntoisesti.