Kun teknologia tulee lopullisesti syrjäyttämään ihmisen varastoivan muistin tarpeen, me voimme joutua kasvatusjärjestelmämme uudistuksessa syvän ihmetyksen valtaan. Tämä voi tapahtua nopeammin kuin arvaammekaan. Nykyiset sukupolvet aistivat jo tuon muutoksen olevan tuloillaan ja kapinoivat muistijärjestelmäämme preppaavaa ja arvioivaa kasvattamista sekä opettamista vastaan. Me voimme olla välittämättä kiistattomasta faktasta, tai sitten me alamme etsiä koulutus- ja kasvatusjärjestelmään vaihtoehtoisia tapoja kasvattaa.
Tiedon, vaikka se olisi naamioitu teknologian tai jonkun muun kasvatusmenetelmän kuorien sisään, junnaava ulkoa opiskeleminen tuntuu yhä merkityksettömämmältä.
Lapset vastustavat yhä ankarammin ulkoista kuria ja vaativat vapaampia oloja oppimiseen. Samanlaisten päässälaskujen, vuosilukujen tai pääkaupunkien nimien monotoninen harjoittelu on monelle yhä haastavampaa, tylsää tai liian helppoa. Tarkemmin ilmaistuna kokemukset oppimisesta eivät välttämättä vieläkään vastaa kokemuksia elämästä. Tämän me kaikki ammattikasvattajat voimme ainakin osittain allekirjoittaa, ottamatta tässä kohtaa sen enempää kantaa ratkaisuun. Meidän voi olla vaikeaa kasvattajina löytää punaista lankaa kasvatusjärjestelmästämme. Meidän voi olla jopa vaikeaa sanoa, millaiseen maailmaan me lapsia kasvatamme ja miksi. Meidän on hyvä aloittaa kysymällä itseltämme muutamia kysymyksiä: mikä tarkoitus ja merkitys kasvatuksellani on lapsen kasvukokemuksessa? Mihin kasvatukseni lopulta perustuu? Millaisen maailmankuvan kasvatukseni välittää?
Maailma ole läsnä ainoastaan tietoisuuden avulla, vaan se ilmenee meille myös välittömästi kehon kautta.
René Descartes (1596-1650) erotti mielen kehosta ja katsoi niiden olemusten koostuvan eri laaduista. Descartesin ajatuksista syntyneessä kartesiolaisuudessa on ylläpidetty samaa erottelua ja korostettu mieltä ajattelevana subjektina. Tämä erottelu on näkynyt myös koulutusjärjestelmässämme. Vasta 1900-luvun fenomenologisessa filosofiassa, joka tarkoittaa ilmenevän jäsentämistä, kehollisuus nousi uuden kiinnostuksen kohteeksi. Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) painotti ruumiillisuuden eli kehollisuuden merkitystä kokemuksessa ja katsoi, ettei maailma ole läsnä ainoastaan tietoisuuden avulla, vaan se ilmenee meille välittömästi kehon kautta. Hänelle yksilöiden välille syntyvä vuorovaikutus tarkoitti ennen kaikkea kehollista yhteyttä eri tavoin: esim. liikkeillä, ilmeillä, eleillä sanoilla ja kosketuksella. Miika Luoto ja Tarja Roinila ovat koonneet Merleau-Pontyn merkittävimpiä ajatuksia teokseen ”Filosofisia kirjoituksia”. Meidän voi olla kasvattajina haastavaa ymmärtää, että lapsi voi tunnistaa asiat ja ilmiöt kehossaan jo ennen kuin hän jäsentää havainnot tiedollisen ajattelun avulla. Kehollis-tiedollinen kokemus alkaa muodostua, kun yksilöä ympäröivästä todellisuudesta ja hänen omasta kehostaan tarjoutuu aineksia konkreettisten ja ainutlaatuisten kokemusten havainnointiin, jotka lapsi sitten tulkitsee sen hetkisen tietoisuuden perusteella. Tätä prosessia Rudolf Steiner (1861-1925) käsittelee perusteellisesti teoksessaan ”Vapauden filosofia.”
Me emme voi nähdä lasta erillisinä osina, sillä niitä ei voida tarkastella yksittäin menettämättä jotain olennaista.
Kehollis-tiedollinen oppiminen alkaa siis lapsen kokonaisvaltaisesta havainnoinnista ja havaintojen vertailemisesta aikaisemmista kokemuksista saatuun tietoon. Yhteisön muiden lasten ja aikuisten kanssa jaettavat havainnot lisäävät yksilön tietoisuutta ja tekevät omista havainnoista totuudellisempia. Aristoteleen pohjustaman hyve-eettisen pohdinnan avulla yhteisö saa luovalle toiminnalleen tarkoituksen, joka on erilaista kuin yksilön impulsiivinen ja tahtoon perustuva toiminta. Impulsiivisesta toiminnasta pidättäytyminen ja seurauksien pohdinta on lapsen ja myös koko ihmiskunnan henkisen kasvun kannalta äärimmäisen tärkeää, jotta inhimillisestä toiminnasta tulee tarkoituksenmukaista ja myös koko yhteisöä hyödyttävää.
Keho on lapsen olemisen keskus.
Kehollis-tiedollisen kasvatuksen juuret löytyvät ihmiskäsityksestä, jonka mukaan ihmisen olemassaolo muodostuu kognitiivisuuden eli tiedollisuuden, kehollisuuden ja tilannesidonnaisuuden kokonaisuudesta. Lauri Rauhala toteaa teoksessaan ”Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä”, että tämä on myös ihmisyyden minimijäsennys. Kehollis-tiedollisella kasvatuksella tarkoitetaan nimenomaan lapsen inhimillisen kokemisen kokonaisuutta. Kehollisilla kokemuksilla on siis tärkeä rooli kehollis-tiedollisessa pedagogiikassa, koska keho on lapsen olemisen keskus. Se, että lapsi tunnistaa kehollisia kokemuksia viiden aistin avulla ja tulkitsee niitä ääneen muille, luo perustaa käsitteelliselle ajattelulle, mielikuvitukselle ja oppimiselle. Jokainen lapsi tulkitsee maailmaa eri tavoin ja näiden kokemusten erilaisuus alleviivaa kehollis-tiedollisen prosessin tärkeää roolia lapsen holistisessa kasvussa. Kehollis-tiedollisessa pedagogiikassa ei ole selvää eroa kehollisuuden ja tiedollisuuden välillä, vaan lapsi voi kehollisten harjoitusten jälkeen tarkastella tietoisuuteen nousseita kysymyksiä ja ajatuksia oman vertaisryhmän kanssa eri näkökulmista.
Kehollis-tiedollisen kasvuprosessin käynnistäminen, ylläpito ja ohjaaminen ovat kasvattajan tärkeimpiä tehtäviä.
Kehollis-tiedollinen kasvatus perustuu siis lapsen sisäisen kasvun kokemukseen, jota tukevat aikuisen kasvattajan ja muun yhteisön jäsenten kokemukset. Tämä jatkuvan kasvun prosessi vaatii avukseen pedagogiikan, jossa lapsi ohjataan yhä uudestaan tutkimaan omia, kehollis-tiedollisia kokemuksia yhteisön avulla. Kukaan ei ratkaise ongelmia lapsen puolesta, vaan itse asiassa tilanteet synnyttävät yhä uusia tilanteita, joissa ilmenee uusia ongelmia. Kun me alamme luomaan dialektisia mahdollisuuksia uudenlaisen ihmisyyden syntymiseen, synnyttää samalla uudenlainen ihmisyys väistämättä uudenlaisia haasteita. Niiden käsittely tuottaa yksilölle ja yhteisölle lisää kasvukokemuksia, joiden vuorovaikutuksellisuuden avulla prosessi liikkuu eteenpäin ikuisesti. Kehollis-tiedollisen kasvuprosessin käynnistäminen, ylläpito ja ohjaaminen ovat kasvattajan tärkeimpiä tehtäviä ja vaativat erilaista ammattitaitoa, kuin perinteinen, tiedon siirtämiseen perustuva kasvatustapa. Lapsi kasvaa kehollis-tiedollisessa prosessissa kohti itseohjautuvaa vapautta, joka on kasvatuksen ideaali, mutta tärkeä osa. Jos me pysähdymme ajattelemaan, ymmärrämme miksi auktoriteettiin, tiedon siirtoon ja teknologiaan nojautuva kasvatustapa on ollut suosiossa viimeiset vuosikymmenet – kehollis-tiedollinen kasvatus vaatii kasvattajalta vähintään yhtä paljon kasvua kuin kasvatettavilta.