Kokemuksen merkityksestä ja sen aitoudesta on kiistelty filosofien kesken jo useita vuosisatoja. Tiettyjen suuntausten mukaan kokemus perustuu täysin aisteihin ja välittyy meille autenttisena, kun taas joidenkin suuntausten mukaan kokemuksemme ei voi perustua aisteihin, sillä teemme jo ennen aistimuksia ennakkokäsityksen aisteihin liittyvästä kokemuksesta.
Ehkä lähimmin koskettaa filosofian kielellä naturalistinen reliabilismi, jonka mukaan meillä voi olla riittävästi objektiivisesta tietoa ulkomaailmasta — me voimme tyytyä siihen, miltä asiat näyttävät kaikilla aisteilla koettuna. Kiistely jatkukoon, sillä kokemus on joka tapauksessa erottamaton osa elämämme kokemusjatkumoa ja kokemuksessa tapahtuva tapahtuu nykyhetkessä – teoretisoimme sitä miltä kantilta tahansa. Useimmat meistä ovat kuitenkin valmiita uskomaan vasta omin silmin näkemänsä, vaikka silmiemme välittämän kuvan ja representaation eli tulkintaan liittyvän tiedon takana olisikin jotain sellaista, jonka todenperäisyyttä emme voi milloinkaan ajattelullamme todistaa?
Kun laajennamme tätä kysymystä, oivallamme universumin mittasuhteiden ja tapahtumien ylittävän monella tavalla käsityskykymme. Me emme voi luottaa pelkästään kokemuksiimme, vaan meidän on uskottava jollain tavalla myös ilman kokemuksia – kenelläkään meistä ei ole kokemusta esim. tulevaisuudesta tai kuolemasta ja silti niiden olemassaolo on kiistaton.
Monelle meistä usko johonkin selittämättömään on ainoa tapa saada turvallisuuden tunne epävarmassa ja pelottavassa maailmassa.
Skeptikko tai ateisti voi perustellusti kokea sellaisen uskon sosialisaation seurauksena syntyneeksi ihmisen heikkoudeksi, mutta toisaalta se voi olla vain hyväksyttävä ja inhimillinen reaktio maailmamme epävarmuuteen. Usein meitä kannattelee hento usko vähintään siihen, että selviämme. Jos me laajennamme ajatusta, voimme käsittää tuon uskon olevan ihmisen pyrkimystä ymmärtää elämää sen kaikissa kärsimyksen muodoissa ja silti uskoa elämän jatkumiseen.
Me emme ole välttämättä saaneet puhua lapsuutemme hengellisistä tai vaikeasti selitettävistä, yliluonnollisesta kokemuksista vanhemmillemme. Niiden sisältöjen arvojen pohtiminen on puhumattomuuden ja ulkoaopittavuuden takia voinut muuttua ainoastaan älylliseksi. Siksi voimme olla aikuisina innokkaita jakamaan hengellisyyden eri uskonnoiksi, joissa yksilöiden kokemukset lokeroidaan eri uskontokuntiin.
Koulutusjärjestelmällä on myös pyrkimys esittää uskonto tieteenä, jota opiskelemalla ja tunnustamalla voi saada pysyvän kokemuksen. Me emme ole olleet valmiita muuttamaan tuota näkemystä ja käsittelemään uskonnollisia kokemuksia universaalilla tavalla, vaan haluamme siirtää ne joidenkin ryhmien tai ihmisten etuoikeuksiksi. Usko koskettaa kuitenkin jokaista meistä eri tavalla ja jokaisella meistä saa olla erilainen mielipide. Usko on suostumista elämässä esiintyvien mielen ja kulttuurin rikkauksiin, myös niihin jotka eroavat meidän uskosta.
Me emme osaa kokea tulevaisuutta tai kuolemaa ja siksi juuri näiden asioiden kohdalla usko johonkin selittämättömään voi auttaa.
Tämänlaisen pohdinnan ja uskon salliminen myös lapselle on lapsen kehityksen kannalta äärimmäisen tärkeää. Kasvattajan pyrkimys lapsen uskon korostamiseen tai kieltämiseen on yhtä vahingolllista, kuin sanoisi lapsen olevan tyhmä ja vähemmän arvokas ajattelussaan kuin aikuinen. Lapsen omanlaisen uskon kieltäminen on sama, jos kieltäisi lapselta leikin, mielikuvituksen ja luovuuden. Tuntuu myös siltä, että samanlainen ohjaaminen ja kieltäminen on yhtä vahingollista aikuisten kesken.
Monet meistä aikuisista eivät koe mitään erityistä hengellisyyttä, mutta kaipaavat silti sitä elämäänsä. Jotkut meistä löytävät yhteyden suurempaan voimaan luonnosta, osa muista ihmisistä, taiteesta, meditaatiosta, hiljentymisestä sisäisen voiman tai ulkoisen seremonian ääreen. Oleellista ei ole, minkä uskonnon laariin meidän hengelliset kokemuksemme tipahtavat, vaan se, että voimme käydä kaikista näistä kokemuksista perhe- ja kasvatusyhteisöissämme avointa, suvaitsevaa ja hedelmällistä dialogia vastakkainasettelujen, epäluulojen sekä väärinymmärrysten sijaan. Jokaisella meistä on oikeus tunnustaa mitä tahansa uskontoa, joten me itse voimme itsetutkiskeluun kykenevinä yrittää omaksua eklektisemmän ja suvaitsevamman näkemyksen uskonnollisuudesta ja hengellisyydestä. Kukaan ei saisi määritellä hengellisten kokemustemme arvoa, mutta niiden laadusta ja ominaisuuksista voimme yhdessä puhua — vain hyväksyvässä kommunikaatiossa voimme kokea turvallisuuden ja tasapainoisuuden tuntemukset, sekä löytää hetkellistä ykseyttä elämämme alati muuttuviin ja epävarmoihin olosuhteisiin.