Ajattelun ja älykkyyden tärkeys korostuivat radikaalisti 1600-luvulla, kun ihmiset länsimaisissa sivilisaatioissa alkoivat vapautua kirkon asettamista ajattelun rajoituksista. Ihmiset olivat eläneet pitkään systeemissä, jossa joku muu oli ollut vastuussa ajattelusta. Tästä pakkopaidasta vapautuminen sai aikaan vastavoiman, jossa ajattelun tärkeys nostettiin kaiken yläpuolelle. Alettiin puhua valistuksen ajasta. Ajattelun vapautumisella ihminen otti lukemattomia inhimillisiä edistysaskeleita — yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus lisääntyi, oikeudenkäyttö inhimillistyi, maaorjuus lakkautettiin Keski-Euroopasta, taistelu orjuuden poistamiseksi alkoi, hallinnot kehittyivät alkavan liberalismin hengessä, terveydenhoitoa kehitettiin, sananvapaus laajeni ja kansansivistys levisi. Tieteiden alalla kehitys johti useiden tieteenalojen syntymiseen. Ajattelun arvostamisen siemenet olivat kylvetty ja lopulta vuosisatojen kuluessa siitä tuli ihmisen tärkein ominaisuus.
Muutamassa sadassa vuodessa ajattelun ylikorostaminen oli ohjannut ihmiset, seuraamaan teknologisia järjestelmiä, asiantuntijoita ja erikoistujia.
1900-luvulle tultaessa ihminen vahvisti rationaalisen ajattelun, koulutuksen, tieteen, tiedon ja jatkuvan oppimisen arvoja luoden riittävät työntekijä-resurssit kapitalistisen, eli yksityistä voittoa korostavan markkinatalouden syntymiselle. Muutamassa sadassa vuodessa ajattelun ylikorostaminen oli ohjannut ihmiset ajattelemaan vapaasti, seuraamaan teknologisia järjestelmiä, asiantuntijoita ja erikoistujia. Ajattelun arvostamisen varjopuolella ihminen nosti itsensä muiden eläimien ja luonnon yläpuolelle. Lopulta 2000-luvulle tultaessa ihminen oli korottanut ajattelunsa inhimillisyytensä ylimmäksi arvoksi ja itsensä muiden lajien älykkäimmäksi hallitsijaksi.
Vuonna 2020 me korostamme edelleen ajattelun ylivoimaista osaa ongelmanratkaisussa — kuinka moni työpalaveri alkaisi poikkeuksellisesti siten, että ihmiset istuisivat alas ilman puhelimia ja olisivat hetken ajattelematta mitään? Se on ymmärrettävästi lähes mahdotonta, koska sosialisaatiomme seurauksena me uskomme jatkuvan ajattelun olevan ainoa tapa ratkaista ongelmia. Jos me näemme seuraavat seikat oivalluksenomaisesti, ymmärrämme ajattelun olevan vain rajoittunut tapa ratkaista ongelmia. 1.) Kehomme yhdessä solussa on enemmän tietoa kuin yhdessäkään ihmisen luomassa ajattelurakenteessa. 2.) Muutaman kymmenen vuoden kuluttua teknologia tulee romuttamaan ihmisen ajattelukyvyn, loogisuuden sekä muistin ylivertaisuuden.
Muutaman kymmenen vuoden kuluttua teknologia tulee romuttamaan ihmisen ajattelukyvyn, loogisuuden sekä muistin ylivertaisuuden.
Tiedon käsittely tai varastointi eivät ole kuitenkaan ajattelun ainoita ongelmia. Jokainen ajatuksemme edustaa jollain tavalla elettyä elämäämme. Ajatus on manifesti toiveistamme, haluistamme, muistoistamme, mielipiteistämme, ennakkoluuloistamme ja havainnoistamme — ajatus on yksilöllinen heijastuma tietoisuuteen kerääntyneestä tiedosta. Ajatus on toisin sanoen eletyn elämän uudelleenkierrättämistä, tavalla tai toisella. Sitä hallitsee muisti, joka rajoittaa ajattelumme laatua ja vapautta sitomalla meidät aina johonkin aikaan ja paikkaan. Jos me haluamme vapautta ajattelusta, meidän on löydettävä hetki, jossa muistin luomaa tilaa ja aikaa ei ole.
Antaaksemme ajattelulle mahdollisuuden tehdä sopivasti töitä, meillä on kaksi vaihtoehtoa. 1.) Joko me emme ihmisinä näe ajattelussamme mitään ongelmaa ja jatkamme samalla tavalla. 2.) Me voimme olla kiinnittämättä huomiota ajatuksiin. Sanomme vain itsellemme, että ne ovat ajatuksia ja ne menevät ohi. Helpommin ajateltu kuin tehty. 3.) Me alamme kiinnittää huomiota ajatustemme laatuun ja määrään.
Tässä on ihmiskunnan ja yksilöiden suurin haaste. Meidän täytyisi vain olla.
Jos me päätämme kallistua kolmannen vaihtoehdon puoleen, meidän ei tarvitse tehdä mitään. Tässä on ihmiskunnan ja yksilöiden suurin haaste. Meidän täytyisi vain olla. Tässä olemisessa me tarkkailemme ajatuksiamme, varsinkin niiden väliin jääviä taukoja, ilman tavoitteita, ilman toiveita. Vain näiden taukojen aikana aivomme ja ajattelumme saa mahdollisuuden levätä ja sen jälkeen kertoa mitä mielessämme liikkuu tai on liikkunut vuosikymmenten ajan.
Ihmisen suurin vapaus ei ole sallimus tehdä mitä tahansa, vaan tyhjä hetki kahden ajatuksen välissä. Toimeton ajattelemattomuus, meditaatio tai jooga-kielellä ilmaistu dhyana on useimmille meistä aluksi kauhistuttavaa, mutta alkukankeuden jälkeen se antaa mahdollisuuden saada kauan kaivattua vapauden tunnetta — ajatusten välissä olevassa tauossa me nimittäin menetämme pieneksi hetkeksi sen, minkä me olemme ajattelullamme keränneet: identiteetin, muistot ja ehdollistumat. Tyhjät hetket voivat olla pieniä, mutta harjoituksessa olemalla ne kasvavat pikkuhiljaa. Tyhjien hetkien avulla meidän on helpompi hyväksyä itsemme ja ajatuksiimme liittyvä inhimillisyys, kaikkine pahoine ja hyvine ajatuksineen.
Ollessamme ensin yhtä itsemme kanssa sydämen tasolla, me voimme puhua valaistumisesta
Joogassa tai meditaatiossa puhutaan usein siitä, että me olemme yhtä, emmekä ajattelumme erillistämiä harhailijoita. Ollessamme ensin yhtä itsemme kanssa sydämen tasolla, me voimme puhua valaistumisesta. Valaistuminen on yksinkertaista tietoisuutta siitä, että on vastuussa omasta elämästään ja myös ajattelustaan tai ajattelemattomuudestaan. Kyse on ennen kaikkea molempien ilmenemismuotojen sallimisesta. Kun me ymmärrämme ajatuksettomuuden tärkeyden, me voimme todeta otsikossa olleen Descartesin lauseen eri tavalla: kun en jatkuvasti ajattele, olen olemassa.